Sanna Raistakan matka Mount Everestille katkesi, kun sairastuminen vei voimat. Kolme seikkailijaa kertoo, miten selvitä äärimmäisessä tilanteessa
Vuorikiipeilijä Sanna Raistakka oli valmistautunut Mount Everestin huiputukseen kaksi vuotta.
Sannan ja hänen kumppaninsa Roeland van Ossin tarkoituksena oli kiivetä Everestin huipulle kaikkein vaikeimmalla tavalla, ilman lisähappea.
Korkeassa ilmanalassa hapen vähyys tekee liikkumisesta hidasta ja raskasta. Kiipeäminen ilman pulloista hengitettävää lisähappea lisää vaarallisesti kylmyyttä kiipeilijän kehossa.
Tottuakseen korkeaan ilmanalaan Sanna ja Roeland tekivät useita nousuja yhä ylemmäs. Kun he lähtivät liikkeelle 5300 metrin korkeudessa sijaitsevasta perusleiristä, oli ensimmäisenä ylittävä vaarallinen Khumbun jäätikkö.
Liikkuva jäätikkö muovautuu jatkuvasti. Kiipeilijän pitää varoa syviä railoja ja massiivisia lumivyöryjä.
Ei kannata katsoa alas, keskittyy vain tikkaisiin. Siellä alhaalla voi olla pohjaton syvyys.
Eräs vuorikiipeilijä on verrannut Khumbun jäätikön ylittämistä venäläisen ruletin pelaamiseen.
Ympäristöä tarkkaillaan herkeämättä. Sanna ja Roeland aloittivat Khumbun ylityksen yöllä, silloin aurinko ei lämmitä jäätikön rinteitä ja tee niistä epävakaita.
Ensimmäisellä kerralla, kun Sanna ja Roeland pääsivät kakkosleiriin 6400 metrin korkeuteen, olosuhteet olivat armottomat . Myrskytuulet repivät telttaa ja yö oli painajaismaisen pelottava.
Sannan ja Roelandin valmistautuminen sai yllättävän takapakin, he sairastuivat flunssaan. Kymmenen päivän levon jälkeen, he tunsivat olevansa valmiita jatkamaan matkaa kohti suurta unelmaa, Mount Everestin huippua.
Huiputuksen alku sujui suunnitelmien mukaan. Mutta kun matka eteni yli 6400 metristä ylöspäin, Sannan ja Roelandin vauhti alkoi hiipua, jokaisen askeleen ottaminen vaati valtavasti voimia. Edessä oli vaikea päätös.
Oli pakko tunnustaa, että sairaus oli vaatinut veronsa. Pari ei ollut siinä kunnossa, jota hengenvaarallinen Mount Everestin huiputus vaati. Ainoa mahdollisuus oli kääntyä takaisin.
Pettymys oli suuri. Kokemusta täytyy olla siitä, mitä oma kroppa kestää ja näin osata tehdä päätös kääntymisestä. Toisaalta nämä ovat kaikista parhaimpia vuorikokemuksia oppimisen kannalta.
Nyt Sanna suunnittelee jo uusien vuorien valloittamista.
Kuuntele Sannan jännittävä tarina Areenasta.
Sukellus jäätävään kaivokseen vaati äärimmäistä kylmähermoisuutta
Luolasukeltaminen on riskialtis harrastus. Tärkein taito, joka sukeltajan pitää hallita on rauhallisen määrätietoinen toimiminen. Tämän luolasukeltaja Aleksi Kinnunen sai kokea talvisukelluksellaan kaivokseen.
Itselle innostava asia on muuttaa riskit hallituksi kokonaisuudeksi ja tehdä luolasukeltamista sillä riskitasolla, minkä itse hyväksyy.
Aleksi lähti kahden ystävänsä kanssa sukeltamaan kaivokseen Lohjan Ojamolla. Talvella vesi on kirkasta.
Kylmyys altistaa hypotermialle ja sukelluslaitteiden toimintahäiriöille. Jääkansi estää sukeltajaa nousemasta suoraan pintaan.
Aleksi sukelsi jään alla kaivoksen suuaukolle. Ojamon kaivos on 60-luvulla käytöstä poistettu kalkkikivikaivos, joka on hiljalleen täyttynyt kirkkaalla pohjavedellä.
Siellä pystyy samaistumaan siihen tunnelmaan, että täällä ovat kaivosmiehet joitakin kymmeniä vuosia sitten olleet töissä.
Tähän asti sukellus meni suunnitelmien mukaan. Aleksi kääntyi ystäviensä kanssa takaisin kohti pintaa.
Sukellus jääkannen alla sai yllättävän käänteen. Aleksin sukelluskaveri alkoi heiluttaa valoaan hädän merkiksi ja näytti, että hengityskaasu on loppu.
Aleksi reagoi vaaralliseen tilanteeseen salamannopeasti. Hän antoi oman annostimensa sukelluskaverilleen ja siirtyi itse hengittämään vara-annostimesta.
Kun tilanne oli rauhoittunut he huomasivat, että kaasu ei ollut loppunut vaan hengitysannostin oli alkanut työntää kaasua ulos hallitsettomasti. Hengittäminen annostimesta oli käynyt hankalaksi.
Kolmikko jatkoi kohti avantoa ja pintaa, kun tapahtui jotain mitä ei tässä tilanteessa olisi enää kaivattu. Myös Aleksin annostin alkoi puhaltaa holtittomasti kaasua.
Tilanne oli epämiellyttävä, kaksi hengitysannostinta oli jo epäkunnossa. Onneksi Aleksi sai nopeasti annostimen kolmannelta sukeltajalta ja pystyi taas hengittämään rauhallisesti.
Jälkikäteen ajateltuna kohtalaisen kuumottava kokemus, mutta kukaan ei vaikuttanut panikoituneelta. Ajatus oli vaan, että nyt lähdetään pois täältä, mennään pintaan.
Pinnalla kolmikko kertasi vielä tapahtumia. Jäätävien olosuhteiden takia laitteita pitäisi huoltaa entistä tarkemmin. Tärkein heidät pelastanut tekijä oli kuitenkin riskitilanteiden harjoittelu. Jokainen osasi toimia juuri oikealla tavalla - rauhallisen määrätietoisesti.
Kuuntele Aleksin henkeäsalpaava tarina Areenasta.
Jääputouksen romahdus peitti auringonkin
Jää voi yllättää hengenvaarallisesti. Sen sai kokea jääkiipeilijä Tapio Alhonsuo roikkuessaan 100 metrin korkeudessa romahdusvaarassa olevassa jääputouksessa.
Tapio oli matkannut ystävänsä kanssa jään perässä Ruotsiin. He kiipesivät juuri jäätynyttä vesiputousta, kun tapahtui jotain karmaisevaa.
Kuulin jyrinää ja pelkäsin, että jotain terminaalisen isoa tulee meidän päälle ylhäältä. Samalla kun jyrinä jatkui, alhaalta nousi pilvi, joka peitti auringonkin.
Kokonaisen jääputouksen romahtaminen on vaarallisinta, mitä jääkiipeilyssä voi tapahtua. Siksi jään kestävyyttä pitää osata arvioida.
Jäätä ei missään nimessä opi täydellisesti tuntemaan ikinä.
Jääkiipeilyssä kiivetään jäätyneitä vesiputouksia kenkiin kiinnitettävien rautojen ja jäähakkujen avulla. Lämpötilahistorian tunteminen on tärkeää jään kestävyyden kannalta.
Jos on alkuviikko -25 pakkasastetta ja loppuviikosta -5 astetta, niin jää ei ole mukautunut, vaan on edelleen helposti halkeilevaa ja särkyvää.
Erityisen herkkiä kiivettäviä ovat jääpilarit, jotka eivät ole koko matkalta kiinni kalliossa. Tämä putous on kiinni pelkästään ylhäältä.
Herkät jääpilarit täytyy kiivetä, kun jää on mahdollisimman rauhoittunut. Yllättävän isotkin rakennelmat tulevat painovoiman vetämään suuntaan.
Tässä tilanteessa Tapio oli roikkuessaan jylisevässä jääputouksessa. Pikkuhiljaa tilanne alkoi selkiytyä.
Sortuma oli kuin ihmeen kaupalla tapahtunut viereisen kallion jääputouksessa. Aurinko oli lämmittänyt jäätä ja saanut sen romahtamaan. Koska Tapio roikkui parhaillaan samanlaisessa putouksessa, hän päätti palata ystävänsä kanssa nopeasti takaisin maahan.
Ajattelin silloin nuorempana, että eihän tämä nyt edes käyny lähellä, vaikka se oli tosi hasardia ja ego edellä tapahtuvaa toimintaa. Kaksikymppinen on eri tavalla kuolematon kuin nelikymppinen.
Kuuntele Tapion jäätävä seikkailu Areenasta.
Kuuntele nämä kolme ja muita huimia seikkailuita Riskiretket- podcastista.
Mount Everestin kuvat ja videot: Sanna Raistakka
Luolasukelluskuvat: Fabrizio Tosoni
Talvisukelluskuvat: Merja Siirilä
Jääkiipeilykuvat: Tapio Alhonsuo ja Pauli Salminen
Tekijä
Hannamari Vallila
Julkaistu 18.4.2022 10:30