Artikkeli liittyy tv-sarjaan Superihmiset.
14-vuotias Brian Bushway luisteli jääkiekkokaukalon siniviivalla, kun hän huomasi ensimmäistä kertaa, että hänen näössään oli jotain vikaa.
– Mitä sinä oikein teet, Brian? Hae kiekko! Oletko sokea!, muistaa Brian valmentajan karjuneen.
Kiekko suhahti pojan ohi. Brian ei ollut nähnyt sitä.
Lääkärin vastaanotolla paljastui, että valmentajan tölväisy oli osunut pelottavalla tavalla oikeaan.
Diagnoosi oli nopeasti edennyt näköhermon surkastuma, atrofia. Vakavimmillaan se johtaa täydelliseen sokeutumiseen.
Niin kävi juuri 8. luokan koulussa aloittaneelle Brianille.
Olin eksyksissä omassa huoneessani.
Maailma muuttui mustaksi
Puolessa vuodessa Brianin tuntema näkyvä maailma pimeni täysin. Pimeys pelotti. Tuntui kuin elämältä olisi pyyhkäisty pohja.
Aktiivisesti maastopyöräilyä, skeittausta ja jääkiekkoa harrastanut Brian oli hetkessä tullut riippuvaiseksi muista ihmisistä.
– Se oli elämäni vaikeinta aikaa. En osannut laittaa hammastahnaa harjaan, en osannut laittaa ruokaa. Olin eksyksissä omassa huoneessani, Brian sanoo 27 vuotta myöhemmin haastattelussa kotikaupungissaan Los Angelesissa.
Brianista tuli matalien odotusten ja oman kotinsa vanki.
Brianin elinpiiri kapeni. Ystävät lakkasivat kutsumasta Briania ulos, koska he olettivat näkövammaisen pysyttelevän kotonaan.
Yhtäkkiä Brian ei enää ollut reipas ja liikunnallinen nuori, jollaisena hän oli itseään pitänyt. Ihmiset näkivät hänet ensijaisesti näkörajoitteen kautta.
Hän oli poika, jota kohtalo oli koetellut kauhealla tavalla – hoivattava, jonka ei enää koskaan tarvinnut pärjätä itse.
– Koko yhteiskunta tuntui sanovan: jos et pysty näkemään, pysähdy! Satutat itsesi. Älä liiku, me teemme kaiken puolestasi.
Janosin elämältä enemmän.
Brianista tuli matalien odotusten ja oman kotinsa vanki. Hän alkoi suhtautua itseensä muita vähempänä ja omaksui rajoittuneen ihmisen roolin. Siihen ei kuulunut mahdollisuutta toteuttaa itseään eikä harrastaa urheilulajeja, joita hän oli rakastanut.
– Janosin elämältä enemmän. Olin todella onnekas, kun löysin kaikuluotauksen.
Ei tarvitse olla superihminen pystyäkseen tähän.
Pohjalta pyörän selkään
Kahdeksannella luokalla koulun käytävällä Brian koki jotain kummallista.
Hän havaitsi edessään pilarin. Sitten avoimen tilan, sitten taas pilarin.
– Hetkinen! Kuinka voin tietää, että edessäni on jotain, vaikka en kosketa sitä?, Brian muistaa hämmästelleensä kattoa kannattelevia pylväitä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Brian oivalsi kykenevänsä lukemaan ympäristöään kuulon avulla.
Pian hän oppi tunnistamaan, miltä kuulostaa kun edessä on puu, missä kulkee auto ja missä kohtaa umpinaiseen seinään ilmestyy oviaukko.
Hän huomasi, että kaikki tilat kuulostavat erilaiselta, oli kyse sitten sähkölaitteiden hurinasta kodin keittiöstä tai kumisevista kaiuista avarassa jäähallissa.
Kyse oli kaikuluotauksesta, tai kaikupaikannuksesta, eli ihmisen kyvystä havainnoida tilaa ja ympärillä olevia esineitä niistä heijastuvien äänten avulla.
Eläimille, kuten lepakoille ja delfiineille, kaikuluotaus on näköaistia tärkeämpi ominaisuus. Myös ihmisellä on valmius mallintaa ympäristöään täysin ilman näköhavaintoja.
Mitä pidempään aivot ovat tiettyjen aistien varassa, sitä paremmaksi aivot oppivat tulkitsemaan niiden välittämää tietoa.
Maastopyöräily rikkoi kaikki ennakkokäsitykseni siitä, mikä on mahdollista.
Äänen uudenlainen omaksuminen oli Brianille käänteentekevää. Kahdessa vuodessa Brian oppi niin taitavaksi kuuntelemaan ympäristöään, että hän päätti nousta maastopyörän selkään.
– Mieleni ja sydämeni avautuivat uusille mahdollisuuksille. Eräänä päivänä löysin itseni maastopyörän selästä. Se rikkoi kaikki ennakkokäsitykseni siitä, mikä on mahdollista.
Apuvälineenä pyöräilyssä Brian käyttää pyörän renkaaseen asennettua muovista läppää, joka rätisee pinnoihin osuessaan. Ääni sinkoaa ympäristöön, ja takaisin heijastuessaan se piirtää Brianin mieleen maaston muodot, polun reitin, reittiä reunustavat puut ja pensaat hämmästyttävällä tarkkuudella.
Supervoima?
Brianin kyky tuntui ihmisistä niin uskomattomalta, että hänestä tehtiin pian uutisjuttuja ympäri Yhdysvaltoja. Niissä Brian pyöräilee alas jyrkkiä portaita ja patikoi varman näköisesti kalifornialaisia luontopolkuja valkoisen keppinsä kanssa.
Eräässä videossa Brian kuvailee tarkasti abstraktia taideteosta kliksauttelemalla kieltään ja kuuntelemalla, miltä epämääräisen muotoinen esine kaikujen perusteella kuulostaa.
Brian palasi myös takaisin rakkaan rullalautailun pariin.
Näkevät uutistoimittajat hämmästelivät, onko tämä mies superihminen, jonkinlainen luonnonoikku.
Emme todellisuudessa ole sokeita.
Bushwayta on usein verrattu Marvelin supersankariin Daredeviliin. Vertaus ei ole tuulesta temmattu, sillä niin fiktiivisellä supersankarilla kuin tosielämän losangelilaisella miehellä havainnointi perustuu suurelta osin kuuloaistiin.
Brian itse sanoo, että mistään yliluonnollisesta hänessä ei ole kyse.
– Ei tarvitse olla superihminen pystyäkseen tähän. Kaikilla ihmisillä on synnynnäinen kyky nähdä pimeässä.
Aivot muuttuvat pakon sanelemana
Tiedemaailma on ollut hyvin kiinnostunut selvittämään, mistä Brianin poikkeuksellisessa taidossa on kyse. Eräässä tutkimuksessa hänen ja toisen kaikuluotauksen taitavan sokean miehen aivoja mitattiin kuulotestissä.
Selvisi, että miesten aivot toimivat toisin kuin näkevien ihmisten.
Myös aiempi tutkimus viittaa siihen, että näkörajoitteisten ihmisten aivot ovat näkevien ihmisten aivoja harjaantuneempia erottelemaan muuta aistitietoa, kuten ääniä. Kuurot taas pärjäävät paremmin tarkkaa tuntoaistia vaativissa tehtävissä.
Tämä johtuu aivojen luontaisesta kyvystä muovautua vallitseviin olosuhteisiin.
Brianin aivot ovat erikoistuneet hyödyntämään kuuloaistia poikkeuksellisen tehokkaasti.
Kaikuluotausta on tehnyt tunnetuksi Briania ennen amerikkalainen Daniel Kish, lapsena molemmat silmänsä syövässä menettänyt amerikkalaismies. Hän luotsaa näkörajoitteisten kansalaisjärjestöä World Access for the Blind, joka valmentaa nuoria näkörajoitteisia hyödyntämään kaikuluotausta.
Kishiltä itsekin oppia saanut Brian Bushway on omistanut suuren osan elämästään taitonsa opettamiselle. Se on vienyt miestä opetusmatkoille ympäri maailman, esimerkiksi Intiaan, Thaimaahan, Malawiin, Brasiliaan.
Muutama vuosi sitten Brian alkoi opettaa aistitaitoja myös näkeville ihmisille. Huippu-urheilussa kuuloaistin harjaannuttamisesta voi olla hänen mielestään ratkaisevaa hyötyä, mutta harva urheiluseura hyödyntää tätä mahdollisuutta valmennuksessa.
Näemmekö vain jäävuoren huipun?
Kuuloaisti ei tietenkään ole ainoa ominaisuus, jonka avulla Brian Bushway hahmottaa maailmaa.
Eikä sen paremmin kukaan muukaan hyödynnä vain viittä perusaistia, jotka useimmille on koulusta jäänyt mieleen.
Näkö, kuulo, maku, haju, tunto.
Todellisuudessa ihmisellä on tunnistettu ainakin 21 aistia. Niihin lukeutuu esimerkiksi asentoaisti, tasapainoaisti ja liikeaisti.
Kaikki aistitieto muuttuu aivoissamme kokemukseksi maailmasta, subjektiiviseksi todellisuudeksi, joka on jokaiselle yksilölle ainutkertainen.
Siinä piilee Brianin oman elämäntarinan yksi merkityksellisimmistä oivalluksista.
Olen löytänyt kauniin äänien maailman.
Kuka on päättänyt, että näkevien ihmisten todellisuus on se ainoa oikea? Mitä tarkoittaa olla kokonainen ihminen?
Brian sanoo, että pelottavinta sokeutumisessa oli uskomus, että hänen todellisuutensa on ikuisesti huonompi kuin muiden.
– Hienoin oppimani asia on se, että emme oikeastaan ole sokeita. Olen löytänyt kauneuden maailman. Rakennukset kuulostavat erilaiselta. Kasvit kuulostavat erilaisilta. Jokaisella ympäristöllä on omat äänelliset piirteensä.
Briania häiritsee enemmistön puhetapa, joka katsoo näkörajoitteisia alaviistoon. Koko sanasto, joka määrittelee ihmisiä sokeiksi tai rajoitteiseksi, niiksi jotka jäävät elämästä paitsi, on hänen mielestään vinksallaan.
– Voisiko ollakin niin, että näkevät ihmiset ovat niitä, jotka jäävät paitsi akustisten kuvien upeasta maailmasta?