Kaunis, rietas, säädyllinen

Pyöreät ja isorintaiset Venuspatsaat ovat eräitä varhaisimpia naista esittäviä kuvia.

Niiden on arveltu edustaneen naisen seksuaalisuutta tai hedelmällisyyttä.

Patsaita on löydetty eri puolilta Eurooppaa ja Euraasiaa. Kuvan 11 senttimetriä pitkä Willendorfin Venus on tehty noin 25 000 vuotta eaa.

Rakkauden, kauneuden ja seksuaalisuuden jumalatar Afrodite kuvattiin usein kurvikkaana hahmona.

Milon Venus -veistos on peräisin Antiikin Kreikan hellenistiseltä kaudelta vuosilta 130-110 eaa.

Antiikin naisjumalat kuvattiin karvattomina. Niin myös keskiajan ja uuden ajan sulottaret.

Tapa ajaa ihokarvat on peräisin kuumasta ilmastosta. Egyptin ylhäisönaiset ajoivat kainalo- ja häpykarvojen lisäksi hiuksensa.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa karvojen ajelu saattoi liittyä yleisten kirppujen ja täiden välttelyyn.

Leonardo da Vincin Mona Lisa oli aikalaistensa silmissä todellinen ”babe”.

Pyöreät kasvonpiirteet ja kookkaampi nenä edustivat renessanssille tyypillistä klassista kauneusihannetta.

Iso otsa ilmensi vetovoimaa. Tyylitietoiset naiset nyppivät hiusrajaansa ylemmäs, jotta otsa näyttäisi mahdollisimman suurelta.

Naisen eri ruumiinosat ovat eri aikoina olleet valtavan latautuneita ja niiden peittäminen eräänlainen häveliäisyyden mittari.

Italian renessanssiajan muodikkaat vaatteet olivat isoja, loisteliaita ja kalliita. Ne myös peittivät valtaosan kehosta.

Eurooppalaisen naisen käsivarret olivat visusti hihojen tai hansikkaiden peitossa jopa 1500 vuoden ajan.

Jalat ovat olleet kautta historian naisen tarkimmin katseilta varjeltuja ruumiinosia. 1900-luvulle asti kunniallisen naisen jalkoja ei nähty juuri koskaan ja niistä puhuminenkin oli herrasseurassa tabu.

Jopa aviovuoteessa jalat pysyivät pitkän yöpaidan peitossa.

Piilottelun vuoksi jalkoihin liittyi valtava seksuaalinen lataus. Pelkkä pohkeen tai nilkan vilahdus oli säädytön teko.

Jalat olivat niin salaperäinen ja eroottinen osa ruumista, että jopa huonekalujen jalkoja kohtaan tunnettiin epäluuloa.

Keho on aina ollut keino viestiä omasta asemasta.

Ennen pyöreä vatsa oli tavoiteltava varakkuuden ja terveyden, mutta myös lukuisten raskauksien merkki. Litteää vatsaa ei pidetty kauniina, vaan puutoksen merkkinä.

Barokkitaiteilija Peter Paul Rubens kuvasi ideaalin naisen vartaloa teoksessaan ”Kolme sulotarta” 1630-luvulta.

Niin kutsuttu ampiaisvyötärö oli pienin välein muodissa noin 200 vuoden ajan 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Hetkeksi se nousi suosioon myös 1950-luvulla.

Yläluokalle selvärajainen vartalo merkitsi sivistystä ja kerrostunut kudos alkukantaisuutta. Keskivartalon ympärille kiristettävä korsetti korosti tiimalasimaista vartalonmuotoa ja suoraa ryhtiä.

Tyttölapsille saatettiin pukea korsetti ensi kerran jo yksivuotiaana.

Noin sata vuotta sitten kauneusihanteissa tapahtui iso käänne: Korostettu laihuus korvasi ”uhkean” vartaloihanteen.

Taustalla vaikutti ainakin kolme tekijää.

1. Elintaso nousi.

2. Naiset saivat yhä vähemmän lapsia.

3. Uudenlaisten ihannekuvien määrä kasvoi, kun yläluokkaisille naisille suunnatut naistenlehdet yleistyivät.

Naistenlehtien kansiin alkoi 1920-luvulla ilmestyä epärealistisen hoikka vartaloihanne.

Uusi muoti ruokki painetta hoikkuuteen. Samalla vuosikymmenellä nuorten naisten syömishäiriöiden on tutkittu yleistyneen epidemian tavoin.

Kauneusihanteissa tapahtui muitakin mullistuksia. Hameen helmat lyhenivät, hiukset saattoi leikata lyhyeksi ja yhä enemmän paljasta pintaa tuli näkyviin.

Siinä missä ihoa aiemmin suojattiin suurilla hatuilla ja valkaistiin, tuli auringon ottamisesta ja rusketuksesta nyt muodikasta.

1940-luvulla keksitty bikiniuimapuku paljasti vatsat uimarannoilla.

Toisen maailmansodan aikana naisen ulkonäkö jäi toissijaiseksi. Köyhässä Suomessa vanhoja vaatteita parsittiin. Kenkiä ja laukkuja tehtiin paperista. Siisteyttä ja hygieniaa arvostettiin.

Samaan aikaan toisaalla naisten ulkonäköä viihteellistettiin uudella tavalla. Eroottinen naiskuvasto yleistyi, kun vähäpukeisista pin-up-malleista tuli seksisymboleita.

Kuuluisin pin-up-tyttö oli Betty Grable, jonka kuvia toisen maailmansodan yhdysvaltalaissotilaat kantoivat mukanaan ja kiinnittivät lokeroidensa oviin.

Flirttailevat ja viattomat pin-up-tytöt esiintyivät kalentereissa, mainoksissa ja elokuvissa. Sotilaille he edustivat amerikkalaista elämäntapaa ja isänmaallisuutta. Kuvien ajateltiin tuovan onnea.

Maailmansotien jälkeen naisen ulkonäkö kaupallistettiin ja sillä alettiin tehdä rahaa toden teolla.

Kosmetiikka, hiusvärit ja kauneustuotteet halpenivat ja tulivat koko kansan saataville. Muodikkaat farkut tekivät kaksilahkeisista housuista hametta suositummat.

Kurvikas Marilyn Monroe oli aikansa kuuluisin supertähti, jonka näkyvyys ulottui läpi mediakentän.

Muoti ja laihuuden vaatimus alkoivat kulkea yhä tiukemmin käsi kädessä, kun halpavaateteollisuus laajeni yhä useammalle kuluttajalle.

1960-luvulla nuorison esikuvaksi nousi langanlaiha malli Lesley Hornby, eli Twiggy. Vogue-lehti, kirjoitti vuonna 1967, että lempinimeen Twiggy (ohut, siro) on selvä syy: ”Hän näyttää siltä, että puhuri voisi napsauttaa hänet kahtia ja paiskata maahan”.

1900-luvun jälkipuoliskolla vahvistui käsitys, jonka mukaan painonpudotus on terveysteko.

Taustalla oli kasvava huoli lisääntyvästä ylipainoisuudesta. Lihavuuden vastainen valistus lehdissä ja kirjoissa yleistyi. Kaloreista ja selluliitista tuli kansankieltä.

Painonpudotus oli keino osoittaa kyvykkyyttä, kunnollisuutta ja tahdonvoimaa.

Laihduttaminen oli jokanaisen rituaali ja bisnesmiesten kultakaivos. Markkinoille ilmestyi selluliittivoiteita, rasvaimua, dieettiruokia, laihdutusvöitä ja rasvanpolttojumppia. Urheiluasuista tuli arkivaatteita.

1980-luvulle tultaessa fyysinen maataloustyö oli jo aikapäiviä sitten vaihtunut staattiseen tehdas- ja toimistotyöhön. Liikunnasta oli tullut harrastus ja kauneutta edistävä elämäntapa.

Urheilullisuus, lihaksikkuus ja päivetys olivat 1980-luvulla tavoiteltuja ominaisuuksia.

Kehon muokkaaminen plastiikkakirurgian avulla, esimerkiksi rintaimplanteilla, tuli entistä näkyvämmäksi ilmiöksi.

Musiikkikanava MTV valtavirtaisti musiikkivideot ja nosti tv-ruuduille Madonnan kaltaisia esikuvia.

Kauneudesta tuli osalle täysipäiväinen ammatti: muotinäytöksistä kasvoi mahtavia spektaakkeleita ja suosituimmista mannekiineista supermalleja.

1990-luvun muotikuvissa nostettiin äärimmäisen laihoja naismalleja. Samalla vuosikymmenellä uutisoitiin huolestuneeseen sävyyn ylipainon ja siihen liittyvien sairauksien lisääntymisestä.

Asenteet ylipainoisia kohtaan olivat yleisesti halveksuvia. Siinä missä hoikkuus yhdistettiin usein urheilullisuuteen, aktiivisuuteen ja reippauteen, lihavien luonteeseen yhdistettiin passiivisuus, laiskuus ja huolettomuus.

1990-luvulla todellisuus ja kauneusihanteet kulkivat päinvastaisen suuntiin. Kansan keskuudessa ylipaino lisääntyi, mutta ihanteissa tavoitteeksi ei riittänyt edes normaalipaino. Täydellisen naisen tuli laihduttaa kroppansa aliravitsemuksen rajoille.

Supermalli Kate Moss oli ajan ilmentymä. Mossin tyyliä nimetettiin milloin ”katulapseksi” milloin ”heroin chic”-nimityksellä viitaten huumeidenkäyttöön liittyviin piirteisiin, laihuuteen, kalpeuteen ja tummiin silmänalusiin.

Maailman menestyneimmän tyttöbändin Spice Girlsin suosiota verrattiin beatlemaniaan. 1990-luvun tytöt ja nuoret naiset ammensivat Spaissareista mallia minuutensa rakennuspalikoiksi.

Yhtyeen ”girl power”-iskulause pääsi Oxfordin englanninkieliseen sanakirjaan. Määritelmä kuului: ”tyttöjen ja nuorten naisten itseluottavainen asenne, joka ilmenee kunnianhimona, itsevarmuutena ja yksilöllisyytenä”.

Yhtyeeseen kuulunut Victoria Beckham on myöntänyt vuonna 2001 julkaistussa elämäkerrassaan sairastaneensa anoreksiaa ja bulimiaa.

Internetin blogit, kuvapalvelut ja varhainen some tulivat television, mainosten ja lehtien rinnalle määrittämään trendejä.

Tutkimuksissa 2000-lukua on värittänyt nuorten lisääntynyt kehonkuvaan liittyvä epävarmuus, ulkonäköpaineet ja syömishäiriöt.

Toisaalta populaarikulttuurista vaikutteita ottaneiden tyyliheimojen kirjo oli yhä laajempi. ”Erilaisuus” valtavirtaistui, ja nuori saattoi olla mitä vain: gootti, emo, hipsteri, cosplayn harrastaja.

Ulkonäköihanteet ovat nykyään älypuhelimien näytöillä lähempänä kuin koskaan.

Supermallien ja somevaikuttajien lisäksi tavalliset somen käyttäjät levittävät ihannekuvia. Yhä useampi brändää somessa ihanneminäänsä. Kenestä tahansa voi tulla kuuluisa.

Toisaalta sosiaalisen median valtakaudella yhtä selkeää kauneusihannetta ei enää ole. Erilaisiin kehotyyppeihin liittyvät asenteet ovat aiempaa sallivampia ja monipuolisempia.

Kaupallisten kiiltokuvien lisäksi somessa leviävät kehopositiivisuus, yksilöllisyys ja vaihtoehtoiset trendit.

Silti myös perinteiset kauneusihanteet pitävät vahvasti pintansa.

Ulkonäöllä on aina ollut väliä, mutta onko sen merkitys nykyään suurempi kuin koskaan?

Syvenny aiheeseen podcastin parissa:

Tiedeykkönen: Ulkonäkövaatimukset ovat kasvaneet työelämässä ja se eriarvoistaa

Toimittaja: Jaro Asikainen

Grafiikat: Annukka Palmén-Väisänen

Lähteet: Kaari Utrio: Bella Donna - kaunis nainen kautta aikojen, CNN

Kuvat: AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, SA-kuva, Kari Pulkkinen (Peili. 1970–1979. Museovirasto), AOP, Yle, AOP, AOP, AOP, AOP, AOP, Yle, AOP, AOP, Yle

Tekijä
Jaro Asikainen

Julkaistu 22.12.2023 16:25