Uudet jalat, uudet elämät – kaksi tarinaa amputaatiosta

Elokuun auringossa lopen uupunut mies ylittää maaliviivan reilun seitsemän tunnin urakan jälkeen, huojahtelee roskapöntölle ja antaa ylen. Takana on 1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyörän satulassa ja 21,1 kilometrin juoksu, eli puolimatkan triathlon Iron Man -kilpailussa Tallinnassa.

Rankka reissu kenelle hyvänsä, mutta aikamoinen työvoitto miehelle, joka vietti lapsuutensa ja nuoruutensa sivussa kavereiden urheiluharratuksista painava tukikenkä vasemmassa jalassaan.

Kampurajalaksi sitä kutsutaan, mutta syy turkulaisen lastensuojelutyöntekijä ja paratriathlonisti Jarko Hammarin jalan synnynnäiselle epämuodostumalle on hämärän peitossa. Yhtenä selityksenä Jarko on kuullut, että potkaisi äitinsä vatsassa ollessaan jalkansa kohdun sikiökalvon läpi. Jalan rakenteet jäivät kehittymättä. Pohje jäi heikoksi ja jalkaterä kääntyi sisäänpäin.

”Huono jalka”, niin kuin Jarko vanhaa vasenta jalkaa kutsuu, esti osallistumisen moniin nuorelle tärkeisiin juttuihin, kuten joukkuepeleihin tai spontaaneille uintireissuille. Jalkaa jouduttiin operoimaan yhteensä 18 kertaa, ja pitkät sairaalajaksot ja leikkauksia seuranneet tulehduskierteet olivat raskaita.

Apukenkä oli kömpelö ja ruma. Erilaisuus johti ulkopuolisuuden tunteeseen.

Aikuisena Jarko alkoi seurata somesta, millaisia suorituksia proteesiurheilijat paralympialaisissa kykenivät tekemään. Se sai kyseenalaistamaan yhä vahvemmin jalan säilyttävää hoitomuotoa.

– Mietin, miksi roikkuisin kiinni vanhassa, toimimattomassa jalassa, kun proteesilla elämä voisi olla aivan erilaatuista.

Lopulta Jarko pyysi kolmekymppisenä itse, että jalka amputoitaisiin. Ensimmäinen kirurgi empi, mutta toinen allekirjoitti Jarkon ajatuksen täysin. Leikkaus sujui hyvin, ja tulehduskierteet jäivät historiaan.

Oikeanlaisen proteesin löytymisestä alkoi aktiivinen elämä. Jo aiemmin rakkaan lukkopainin rinnalle kiri pyöräily- ja juoksulajeja sekä uintia. Triathlonissa Jarko kisaa avoimessa PC/ID -luokassa.

– Se oli elämäni helpointa kävelyä ja minulle aika iso juttu, Jarko muistelee.

Kolhosta kengästä eroon pääseminen teki Jarkosta ”kenkähinkkarin”, hyvännäköisten kenkien keräilijän. Parhaimmillaan hänen kenkäkokoelmansa on ollut seitsemänkymmenen parin kokoinen.

– Kyllä ne ensimmäiset vuodet varmaan ostelin lapsuuden traumat pois, Jarko nauraa.

Nykyisellään kenkäpareja on Jarkon niille omistamassa seinähyllykössä nelisenkymmentä paria.

Kun molemmista jaloista nyt saa tehoja irti kunnolla, Jarkon vauhti on vain kiihtynyt vuosi vuodelta. Tulevaisuudessa Jarko haluaisi kilpailla täysimittaisen Iron Man -kisan. Sitä ennen on vielä edessä paljon treeniä, mutta mikäs on treenatessa, kun molemmat jalat kantavat.

Nahkajalasta rautajalaksi

Kesäkuussa 2011, Satakunnan keskussairaalassa porilaisen Hanna Ilomäen rakenneultrassa näkyi jotakin poikkeavaa: vauvalla oli kaikki muu kunnossa, mutta oikeassa jalassa oli hämminkiä. Pontevan Viljami-pojan synnyttyä tilannetta tutkittiin tarkemmin. Kävi ilmi, että jalasta puuttuivat polven rakenteet ja pohjeluu.

Ensin lääkärit olivat sitä mieltä, että jalka saadaan kyllä kuntoon. Sitten alkoi epäilyttää. Tutkimuslöydöksistä raportoitiin ulkomaille asti, ja lopulta tultiin johtopäätökseen, että epämuodostunut jalka olisi parasta amputoida, jotta Viljami saisi kasvaessaan käyttöönsä monipuolisen liikkumisen mahdollistavan proteesin. Samalla vältyttäisiin väistämättömiltä, ikäviltä leikkauskierteiltä.

Viljamin oikea jalka amputoitiin vähän ennen ensimmäistä syntymäpäivää. Aikataulu mietittiini tarkkaan kävelemään oppimisen herkkyyskausi huomioiden. Kun taapero sai ensimmäisen kunnolla toimivan proteesin, hän nousi jaloilleen ja lähti kävelemään jo ensimmäisenä päivänä.

Nyt kutosluokkalainen Viljami hyppii kotipihan trampoliinilla voltin toisensa perään, pelaa jalkapalloa ja juoksee jututtamaan tulleen toimittajan väsyksiin alta aikayksikön.

Viljaminkaan jalan epämuodostumisen syytä ei tarkkaan tiedetä, niin vain joskus tapahtuu. Poika itse on niin tottunut proteesiinsa, ettei osaisi kuvitella ”rautajalan” tilalle ”nahkajalkaa”.

Jalan menetystä on perheessä murehdittu Viljamin äidin mukaan vain kerran. Nuorempana Viljami kerran kysyi, milloin pieni jalka kasvaa samanlaiseksi kuin toinen jalka.

– Kerroin, ettei koskaan, ja silloin me itkimme äiti ja poika molemmat. Se on oikeastaan ainoa kerta, kun asiasta on puhuttu negatiiviseen sävyyn, Hanna-äiti kertoo

Koulu-uransakin Viljami aloitti aikoinaan reippaasti shortsit jalassa. Kyselijät saivat kysellä. Viljami vetää itse rajansa sen suhteen, mitä haluaa proteesistaan kertoa.

– En minä aina kaikille jaksa selittää. Joskus sanon vain, etten muista, mitä jalalle tapahtui.

Kahden sukupolven proteesiurheilijat

Elokuussa 2024, Turun Kupittaanpuistossa Jarko ja Viljami tapaavat toisensa ensimmäisen kerran. Proteesivertailu alkaa saman tien. Kummallakin on sopivasti jalassaan juoksuproteesi, ja Viljami haastaa Jarkon jalkapallomatsiin. Jarko katselee Viljamin ketteryyttä proteesinsa kanssa ihailleen.

– Mä en osaa noin hyvää sivuttaisliikettä! Se, miten Viljami liikkuu on tosi siistiä. Vielä ilman omaa polvea!

Viljami arvioi, että Jarko puolestaan juoksee suoraan häntä nopeammin, onhan tavoitteellista harjoitteluakin takana aika lailla enemmän.

– En tiedä nopeudesta, mutta ehkä pidemmälle, Jarko nauraa.

Viljamin meininkiä katsellessaan Jarko näkee myös tavallaan vaihtoehtoiseen omaan nuoruuteensa. Entä, jos hänenkin jalkansa olisi amputoitu jo lapsena? Silloin olisi vältetty ainakin pitkät leikkaus- ja tulehduskierteet. Jarko ei kuitenkaan jaksa jossitella.

– Olisihan se voinut olla erilaista, mutta eivät proteesit minun lapsuudessani olleet läheskään niin hyviä kuin nyt. Aika hienoa on, että nyt ne ovat tuollaisia, ja Viljami on saanut hyvän juoksujalan. On siistiä katsoa, kun toinen menee!

Nyt alkaakin olla jo kiire pohdinnasta toiminnan puolelle, VIljami nimittäin juoksee jo täysillä kohti maalia palloa kuljettaen.