Itsenäistyneen Suomen alkutaival oli hauras. Nuori valtio haki paikkaansa, itsetuntoaan ja yhteistä tarinaa. Sellaista, johon eri puolilta revitty kansa voisi nojata. 1920–1930-luvuilla urheilusta tuli yksi tämän kertomuksen kivijaloista. Juoksuradat, hiihtoladut ja stadionit muuttuivat näyttämöiksi, joilla pieni maa todisti olemassaolonsa koko maailmalla, mutta myös itselleen.

Samaan aikaan syntyi Yleisradio. Ei vain uutisia ja musiikkia varten, vaan rakentamaan yhteistä todellisuutta ja yhteistä kansallista tarinaa. Heti alkuvuosista lähtien Yle ja urheilu kulkivat rinnakkain. Molemmilla oli sama, ehkä jopa kohtalokas tehtävä yhdistää sisällissodan runtelemaa kansaa ja vahvistaa uskoa siihen, että tämä itsenäinen projekti on totta, yhteinen ja pysyvä.

Televisio lisäsi kuviin kasvot ja kyyneliin värit, ja yhteiset muistot alkoivat kerrostua sukupolvelta toiselle: ”Muistatko, missä olit, kun…?”

Petteri Kilpinen

Sadassa vuodessa tästä rinnakkaiselosta on kasvanut suomalaisen kulttuurin yksi vahvimmista selkärangoista. Radiosta tuli olohuoneisiin ikkuna maailmaan, ja urheiluun. Äänet, joista Pekka Tiilikaisesta Paavo Noposen kautta Höyry Häyriseen muodostui kansallisomaisuutta, loivat tilanteita, joissa koko maa pysähtyi samaan hetkeen. Televisio lisäsi kuviin kasvot ja kyyneliin värit, ja yhteiset muistot alkoivat kerrostua sukupolvelta toiselle: ”Muistatko, missä olit, kun…?”

Juuri siinä piilee urheilun ja Ylen yhteinen ydin. Yhteiset kokemukset. Hetket, jotka eivät ole yksityisiä, vaan jaettuja. Samanaikaisia. Sellaisia, joista puhutaan seuraavana päivänä bussipysäkillä, työpaikan kahvihuoneessa ja koulun pihalla.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Media on pirstaloitunut. Elämykset siirtyvät taskuihin, algoritmien suodattamiksi virroiksi ja yksilöllisiksi aikatauluiksi. Harvoin enää koko kansa katsoo samaa asiaa samaan aikaan. Ja silti, kun Yle välittää kansallisesti ja kansainvälisesti merkittäviä urheilutapahtumia, tapahtuu jotain tuttua. Me palaamme hetkeksi yhteen, kuten Milano-Cortinan talviolympialaisissa, jotka tavoittivat televisiossa ennätykselliset 4,5 miljoonaa suomalaista. Sama sykähdys kulkee läpi maan, sykähdys, joka on kaikille yhteinen ja jokaiselle oma.

Kun Leijonat voittaa mestaruuksia, torit täyttyvät. Kun suomalaiset hiihtävät olympiakultaa, lähes koko maa on hetken onnesta sekaisin. Näissä hetkissä ei ole kyse vain mitaleista. Ne koskettavat jotakin syvempää, historiallista kerrostumaa. Sitä tapaa, jolla suomalainen itsetunto aikoinaan rakennettiin. Siksi maajoukkueilla on meille erityinen asema. Ne eivät edusta vain urheilijoita, vaan meitä, suomalaisia.

Polarisoituvassa ajassa tämä tehtävä on jälleen ajankohtainen. Ei ehkä yhtä elintärkeä kuin sata vuotta sitten, mutta silti merkittävä. Yhteiskunta kaipaa yhteisiä kokemuksia, jotka muistuttavat, että olemme yhä samassa veneessä. Tällä hetkellä vain harva asia kokoaa suomalaiset yhtä laajasti samaan hetkeen. Urheilu tekee sen, ja sen lisäksi mikään muu kuin presidenttiparin isännöimä Linnan juhlat ei pysty samaan. Ja molemmissa Yle on keskiössä.

Uskon, että urheilu jatkaa suomalaisten yhdistämistä myös seuraavat sata vuotta.

Petteri Kilpinen

Ylen merkitys ei rajoitu vain suuriin juhlahetkiin. Se ulottuu myös niihin lajeihin ja tapahtumiin, jotka eivät kaupallisen median ansaintalogiikassa nouse esille. Juuri siellä syntyy moniarvoisen ja monipuolisen urheilukulttuurin perusta, se, että kaikilla lajeilla ja tarinoilla on mahdollisuus tulla nähdyiksi ja kuulluiksi.

Uskon, että urheilu jatkaa suomalaisten yhdistämistä myös seuraavat sata vuotta. Ja että Yle elää tämä samaa tarinaa, kuten se on tehnyt alusta asti: välittäjänä, kokoajana, yhteisen hetken ja suurien tunteiden mahdollistajana. Sillä lopulta kysymys ei ole vain lähetyksistä tai lähetysoikeuksista. Kyse on yhteisistä sykähdyttävistä hetkistä. Siitä, että jossain päin Suomea joku huutaa ja kannustaa samaan aikaan kuin sinä.

Ja tiedät, ettet ole yksin.

Petteri Kilpinen
Suomen Olympiakomitean hallituksen puheenjohtaja