Suomessa ilmestyi yli 200 sotakirjaa talvi- ja jatkosodan vuosina 1939 - 1944. Osa käsikirjoituksista jäi sotasensuurin takia ilmestymättä. Helena Pilke on tutkinut sotakirjallisuuden syntyä, kustantamista ja sensuurin toimintaa väitöksessään Etulinjan kynämiehet.
Väitöksellään Helena Pilke on tarttunut aiheeseen, jota ei ole aiemmin tutkittu.
Jatkosodan aikana vaihdettiin rintaman ja kotirintaman välillä 700 000 viestiä päivässä. ”Tämä osaltaan siivitti rintamamiehiä ryhtymään syvempään kirjalliseen työhön. Tunteet ja kokemukset muuttuivat sanoiksi.”
Kokemusten kirjaaminen ja niiden jakaminen oli kriitikoiden mielestä tärkeintä, rintamamiehet puolestaan olivat tarkkoja kuvausten autenttisuudesta. Korsuissa ja juoksuhaudoissa syntyneistä sotakirjoista tuli myyntimenestyksiä.
Suomalainen sotakirjallisuus huomioitiin myös Moskovassa. Ulkopoliittinen konflikti oli lähellä, kun J. K. Paasikivi kutsuttiin Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovin puhutteluun syksyllä 1940. Ministeri oli sitä mieltä, että suomalaisessa sotakirjallisuudessa vihollista kohdeltiin epäkunnioittavasti. Lähettiläänä toiminut Paasikivi vaati Suomelta nopeita toimia, ja pian Tiedotustoiminnan tarkastusvirasto ilmoitti entistä ankarammista sotakirjojen ja poliittisten julkaisujen ennakkotarkastuksista.
Sodan pitkittyessä kirjasensuuri kiristyi. Kirjailijoiden, kustantajien ja sensuurin suhdetta Helena Pilke luonnehtii ”eräänlaiseksi pakon edessä solmituksi aseveljeydeksi, jossa joukkoja johti sensuuri”.
Kun aseet vaikenivat, katosivat myös monet sotakirjat kaupoista ja kirjastoista.
Etulinjan kynämiehet -väitöskirjan tekijä Helena Pilke oli Kai Ristolan vieraana YLE Radio 1:n Kultakuumeen lähetyksessä toukokuussa 2009.
Teksti: Rita Landström