Suomalaista urbanisaatiota vuonna 1966: kerrostaloalueen kupeessa nostetaan heinää seipäille. Erno Paasilinnan ja Eeli Aallon elokuvassa mietiskellään, mitä kaupunki on.
Filmi on kuvattu Oulussa, vaikka kaupungin nimeä ei missään vaiheessa mainita. Selostustekstin kirjoittaja Erno Paasilinna asui Oulussa vuosina 1963–1966 herättäen ainutlaatuista pahennusta kaupungin vanhoissa kulttuuripiireissä.
Vuonna 1958 perustettu yliopisto loi uusia näköaloja joka puolelle. Teollisuus kasvoi tarjoten työtä. Ei siis ihme, että kaupunki alkoi vetää ihmisiä maalta puoleensa.
Siirtolaiset, rintamamiehet ja sotalesket oli asutettu metsiin ja soille, missä ei ollut pienintäkään menestymisen mahdollisuutta. Asutusalueet olivat kuin pakolaisleirejä. Itsemurhat, perheväkivalta, ahdistuneisuus ja alkoholismi olivat yleisiä Pohjois-Suomen syrjäseuduilla.
Ennen lähtöään Oulusta Kariston kirjalliseksi johtajaksi Hämeenlinnaan Paasilinna halusi pohtia kaupungin syvempää olemusta. Joku voisi olettaa ajatusten tiukkuvan satiiria ja katkeruutta. Ei, siinä vain lähdetään alkeellisista maalaisoloista kohti kaupunkia katsomaan, mitä se sisällään pitää.
Elokuva tarjoaa vangitsevaa, suggestiivista kuvaa 1960-luvun pohjoissuomalaisesta keskuksesta. ”Kaupunki ei ole koskaan valmis ”, Paasilinna toteaa, ja niinpä urbaaniin maisemaan kuuluvat uudenaikaisten, persoonattomien kivitalojen rinnalla myös puupihat, vanhat ladot ja heinäpelto. Tämän näköisessä kaupungissa Paasilinna vaikutti 1960-luvulla.
Teksti: Jukka Lindfors ja Eeli Aalto