Päivät tuntuvat yhtä pitkiltä kuin ennenkin. Silti vuodet tuntuvat menevän yhä nopeammin. Miksi näin?
Vankilassa on sanonta: Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä. Kopissa istuvasta vangista toisiaan seuraavat hyvin samankaltaiset päivät tuntuvat helposti pitkiltä. Kuitenkin kun sellissä vietettyä aikaa miettii jälkeenpäin, tuntuu, että vuodet ovat menneet nopeasti.
Kyse on aivoista, niihin tallentuneista muistijäljistä. Kun päivät muistuttavat toisiaan, ne sulautuvat helposti yhdeksi muistoksi. Mieli taas mittaa aikaa muistojen määrällä. Vähän muistoja on yhtä kuin vähän kulunutta aikaa.
Vähän muistoja on yhtä kuin vähän kulunutta aikaa.
Tämä vankilapsykologin vuosia sitten kertoma teoria palasi mieleeni ollessani kotona lasten kanssa. Aamupuuro, pihalle, sisälle, ruoka, päiväunet. Yhä uudestaan ja uudestaan. Itse tapahtumahetkellä aika tuntui matelevan. Näin jälkeenpäin ajatellen se kiiti – ihan kuin vankilassa.
Ilmiö toimii myös toisin päin. Kuvittele viikon mittainen lomareissu. Koko ajan sattuu ja tapahtuu kauhealla vauhdilla. Päivät tuntuvat lentävän ja yhtäkkiä oletkin jo kotiovella. Jälkeenpäin lomalla vietetty aika tuntui jotenkin pidemmältä. Oliko se tosiaan vain viikon mittainen loma? Tapahtumarikas reissu antaa tunteen pidemmästä ajasta.
Kokeellinen tutkimus vetää vesiperän
Selvimmin ajan joustavuuden huomaa unissa. Eräs ystäväni torkahti taannoin Helsingissä metroon. Hän näki pitkän ja monivaiheisen unen, joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Kaveri säpsähti hereille seuraavalla pysäkillä. Hän oli muutamassa minuutissa onnistunut uneksimaan pitkän tarinan, jonka pelkkään kertomiseen menee yli kymmenen minuuttia. Miten se on mahdollista?
Nykytutkimuksen mukaan unessa aivot toden totta pystyvät loihtimaan pitkiä tarinoita sekunnin murto-osassa. Yksi nopea räpsähdys voidaan edelleen kokea aikana. Ongelma ajan kanssa on kuitenkin sen subjektiivisuus. Kun yhtälöön yhdistetään tietoisuus ja sen suhde kokemukseen, ollaan heikosti kartoitetuilla vesillä. Aikaa on erittäin vaikea tutkia kokeellisesti.
Yritetty toki on. Ihmisen sisäistä kelloa on mitattu psykologiassa sadoilla kokeilla 1800-luvulta lähtien. Leipzigiläinen tohtori Wilhelm Wundt esimerkiksi istutti koehenkilöitä suunnitelmansa Taktir-laitteen ääreen. Kone tuotti tik-tak-ääniä halutulla hetkellä ja äänenvoimakkuudella. Näissä kokeissa äänet olivat ärsyke, jonka vaikutusta koehenkilön ajantajuun tutkittiin.
Laboratoriossa selvisi, että ihmisen sisäistä kelloa pystytään manipuloimaan lukemattomilla tavoilla. Lisää muutama naksahdus ja koehenkilö arvioi ajan pieleen. Lisää naksahdusten äänenvoimakkuutta, ja ihminen kokee ajan kuluvan nopeammin. Myös ruumiinlämpö vaikuttaa. Kuumeessa ajan arvioidaan kuluvan nopeammin, hypotermiassa hitaammin.
Ihmisen sisäistä kelloa pystytään manipuloimaan lukemattomilla tavoilla.
Hollantilainen psykologian professori Douwe Draaisma kertoo näistä kokeista mainiossa kirjassaan Why Life Speeds Up as You Get Older (Cambridge University Press, 2004).
Draaisman mukaan ongelma ajantajua mittaavissa kokeissa on, etteivät ne kerro mitään kuukausista, vuosista, saati ihmisen koko elämästä. Mikä olisi elämän mittakaavassa tik-tak-ärsykettä vastaava elementti? Entä mikä vastaisi hiljaisuutta?
Laboratoriotutkimukset saa heittää nurkkaan etenkin, jos haluaa vastata ajantajun peruskysymykseen. Miksi aika tuntuu kulkevan nopeammin, kun vanhenemme?
Et voi voittaa lasta
Ranskalainen filosofi Paul Janet esitti vuonna 1877, että kokemus ajasta syntyy suhteessa eletyn elämän pituuteen. 10-vuotiaallle pojalle yksi vuosi tuntuu kymmenesosalta koko elämästä. 50-vuotiaalle miehelle vuosi on enää yksi viideskymmenesosa. Janet ei pystynyt perustelemaan väitettään, eikä ole pystynyt kukaan sen jälkeenkään.
Jotain kuitenkin tiedetään. Draaisman mukaan ihmisen kannattaa yrittää elää mahdollisimman vaihtelevaa elämää. Uudet paikat, ihmiset ja kokemukset luovat muistoja, jotka keinutuolissa muuttuvat kokemukseksi pitkästä elämästä.
Valitettavasti kikka ei ole aivan vedenpitävä. Jokainen enemmän matkaillut ihminen tietää, että uusi paikka ihastuttaa aluksi, mutta jo muutaman päivän kuluttua tuttuus nousee pintaan. Kohta on tylsää.
Kaiken uutuus tekeekin lapsuuden ja nuoruuden vuosista pitkiä
Lapsi sen sijaan on täydellinen turisti. Hänelle kaikki on uutta. Jokainen katu, joulu ja ihminen on uusi jo pelkästään sen vuoksi, että lapsi itse muuttuu koko ajan. Juuri kaiken uutuus tekeekin lapsuuden ja nuoruuden vuosista pitkiä. Aikuisen mielessä yksi joulu sekoittuu helposti toiseen, mutta lapsille ne ovat aina erillisiä, ainutlaatuisia tapauksia.
Todellisuus lohduttaa
Pelkät muistot eivät kuitenkaan vielä takaa kokemusta pitkästä elämästä. Takkutukkaisella huumehörhölläkin voi olla paljon sekavia muistikuvia milloin mistäkin. Pitkä ja rikas elämä?
Ei, koska huumehörhö ei välttämättä pysty asettamaan muistoja aikajärjestykseen. Hän ei suoriudu kaikille tutusta palapelista, jossa jokaisella muistikuvalla perustellaan toista: Minun täytyi sinä kesänä olla töissä paikassa A, koska muistan kulkeneeni töihin paikasta B ja siellä taas asuimme ennen kuin C syntyi…jne. Vuosiluvut tähän päättelyyn saadaan lasten syntymistä, avioliitoista, eroista ja kuolemista. Myös Estonian uppoamisen ja WTC-iskujen kaltaiset tapahtumat rytmittävät elämää.
Mielenkiintoista on, että ihmiset päiväävät sekä omaan elämään liittyviä että historiallisia tapahtumia yleensä liian lähelle nykyhetkeä. Joko jääkiekon MM-kullasta on jo 20 vuotta? Enpä olisi uskonut. Kultahäät? Vastahan me tavattiin!
Tämä tutkijoiden teleskooppi-efektiksi kutsuma ilmiö omalla tavallaan kutistaa ihmisen elämää. Kaikki merkittävä tuntuu tapahtuneen äskettäin. Varsinkin traumaattiset kokemukset tuntuvat olevan jatkuvasti läsnä. Syytä ilmiölle ei täysin tunneta.
Merkittävät asiat tuntuvat tapahtuneen äskettäin.
Vaikka lapsuuden ja nuoruuden pitkiä kesiä ei enää saa takaisin, tilanne ei kuitenkaan ole täysin toivoton. Ehkä lapsuudessa koettu ”hidas aika” on ylipäätään väärä vertailukohde. Jos keski-ikäinen ihminen vertaa mennyttä vuotta esimerkiksi viiden vuoden takaiseen vuoteen, ajan kiihtyminen ei enää tunnu niin kovalta.
Tietysti aina voi miettiä myös fyysistä todellisuutta. Jos et satu olemaan avaruusaluksessa mustan aukon reunalla, rannekellosi tikittää tasaisesti. Ei se toki siltä tunnu, mutta atomit viisveisaavat tunteistasi.
Siinäkin on jotain lohdullista.