Pienen luxemburgilaisen Schengenin kylän mukaan nimetty sopimus allekirjoitettiin vuonna 1985. Alkuperäisen sopimuksen allekirjoittivat Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska.
Kului kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin sopimus alkoi näkyä maiden välisillä rajoilla. Sopimusta alettiin soveltaa näiden maiden rajoilla nimittäin maaliskuussa vuonna 1995. Myös Espanja ja Portugali liityivät mukaan sopimukseen. Saman vuoden syyskuussa puolestaan Pohjoismaat alkoivat neuvotella Schengen-alueeseen liittymisestä.
Schengenin sopimuksen käyttöönotto tarkoitti passintarkastusten lopettamista alueen sisärajoilla. Pyrkimyksenä oli myös luoda yhtenäinen valvontajärjestelmä maiden välille ja helpottaa rajojen valvontaa painottaen tarkistuksia Schengen-alueen ulkorajoilla.
Pulmia Pohjoismaille
Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska olivat sopineet keskinäisestä passivapaudesta vuonna 1952. Pohjoismaiseen passivapauteen olivat lisäksi myöhemmin liittyneet myös Islanti ja Färsaaret. Passivapaus tässä laajudessa oli ollut ainutlaatuinen hanke maailmassa. Schengenin sopimuksen kannalta pulmallista oli se, että kaikki Pohjoismaat eivät olleet EU:n jäseniä.
Ulkoministeriön neuvotteleva virkamies Esko Kiuru sanoi radiossa, Tänään iltapäivällä -ohjelmassa, vuonna 1995, että tämän passivapauden sisällyttäminen Schengen-sopimukseen oli Pohjoismaille kynnyskysymys.
Loppujen lopuksi Pohjoismaat saatiin sisällytettyä sopimukseen, kuten Suomi, Ruotsi ja Tanska olivat esittäneet. Pohjoismaat aloittivat Schengenin sopimusten soveltamisen yhtä aikaa, että passivapaus voitiin säilyttää sellaisenaan.
Neuvotteleva virkamies Esko Kiuru kertoi ohjelmassa myös sopimuksen tavoitteista. Niitä olivat muun muassa viisumipolitiikan yhdenmukaistaminen, rikollisuuden torjunta ja huumeiden vastaisten toimenpiteiden tehostaminen.
Kiurun mukaan Suomen lainsäädäntö ja mahdolliset lisätoimenpiteet saadaan sovitettua Schengenin sopimukseen vähin lainmuutoksin.
Suurimmat kustannukset Suomelle olivat tietoverkon rakentaminen sekä investoinnit Suomen ja Venäjän rajanylitysasemille.
Pohjoismaat lähemmäksi muuta Eurooppaa
Suomen, Ruotsin ja Tanskan liittymissopimukset sekä Norjan ja Islannin yhteistyösopimus allekirjoitettiin Luxemburgissa joulukuussa vuonna 1996.
Pohjoismaista tuli käytännössä osa Schengen-aluetta 25. maaliskuuta vuonna 2001. Samalla Suomesta tuli alueen itäraja, ja Helsinki-Vantaan lentokentälle piti rakentaa erillinen osa Schengen-maiden ulkopuolisille lennoille. Suomen rajatarkastusviranomaisille Schengeniin liittyminen tarkoitti neljän miljoonan passintarkastuksen vähenemistä vuonna 2001.
”Tänään se sitten alkoi. Nimittäin Schengenin sopimuksen soveltaminen Suomessa”, tunnelmoitiin Tänään iltapäivällä -radio-ohjelmassa.
Lentokentältä raportoineen toimittaja Kai Bymanin haastattelussa Schengenin sopimuksen käytäntöjä valottivat rajatarkastusosaston päällikkö Janne Piiroinen ja sisäministeriön hallitusneuvos Pekka Järviö.
Piiroinen kertoi muun muassa, miten sopimuksen voimaantulo muuttaa matkustamista: ”Tavallinen matkustaja huomaa sen saapuessaan toiseen Schengen-maahan. Enää ei tarvitse jonottaa passintarkastusta varten.”
Muuten lentomatkustaminen pysyi suurinpiirtein ennallaan, sillä lentoyhtiöt vaativat edelleen passin tai vuonna 1999 käyttöön otetun henkilökortin.
Schengen-alueen valvonta SIS-tietojärjestelmän avulla
Rajatarkastusten loppuessa sisärajoilla, viranomaiset kompensoivat valvontaa tiukemmalla ulkorajojen valvonnalla ja ottamalla käyttöön SIS-tietojärjestelmän eli Schengen Information Systemin. Strasbourgissa sijaitseva SIS-tietokanta sisältää maahantulokieltoja ja tietoja etsintäkuulutetuista henkilöistä, ajoneuvoista, esineistä ja varastetuista passeista.
Järjestelmän tarkoituksena oli kehittää poliisien ja oikeusviranomaisten kansainvälistä yhteistyötä.
Tietojärjestelmä sai kritiikkiä kansalaisjärjestöiltä, koska sen ajatetiin loukkaavan kansalaisten yksityisyyttä. Viranomaiset vakuuttivat kuitenkin, ettei järjestelmään tule tietoja ”lainkuuliaisista kansalaisista”.
A-studion Atlas-ohjelmassa vuonna 1998 arvioitiin Schengeniin liittymisen lisäävän turvapaikanhakijoiden määrää.
Sisäministeriön ulkomaalaisosaston hallitusneuvos Pentti Visanen ei kuitenkaan ollut asiasta samaa mieltä. Visasen mukaan Dublinin sopimus hillitsee laittomien maahanmuuttajien massiivista saapumista pohjoiseen Suomeen, koska siinä määrätään, että turvapaikkahakemus käsitellään ainoastaan yhdessä jäsenvaltiossa.
Schengen-alue vuotaa – väliaikaiset rajatarkastukset otetaan käyttöön
Vapaa liikkuminen on aiheuttanut pelkoja joissain jäsenmaissa. Näin kävi esimerkiksi Saksassa vuonna 1998, kun Itävalta ja Italia liittyivät alueeseen. Huolena olivat laiton maahanmuutto sekä huume- ja ihmiskauppa. Saksaan oli vuotta aiemmin saapunut Itävallan kautta lähes 4000 laitonta maahanmuuttajaa.
”Kun papereita ja tavaroita ei enää tarkasteta, uskotaan määrän vain lisääntyvän”, toimittaja Pertti Rönkkö raportoi Kölnistä. Lieveilmiöiden pelossa Saksan eteläiset osavaltiot Baijeri ja Baden-Württemberg perustivat alueelle lisää poliisiyksiköitä. Myös lisääntyneet pistotarkastukset sisämaassa olivat osa Saksan taktiikkaa.
Vuonna 2000 Belgia joutui palauttamaan rajatarkastukset hillitäkseen laitonta maahanmuuttoa. Ranskassa rajatarkastukset otettiin käyttöön pohjoisilla raja-asemilla Alankomaista saapuvien huumeiden pelossa.
Italian maantieteellinen muoto ja löyhä merirajan valvonta aiheuttivat myös ongelmia Saksassa. Tuolloin väläyteltiin jo ajatusta siitä, että Italia tulisi sulkea ulos Schengen-sopimuksesta. ”Kaikkiaan Saksassa pidätettiin viime vuonna 37 000 laitonta rajanylittäjää”, kertoo Rönkkö.
Schengenin sopimus mukautuu tilapäisiin tarpeisiin kuten Suomen järjestämissä yleisurheilun MM-kisoissa vuonna 2005.
Sopimuksen mukaan jäsenmaa voi vaaran uhatessa ryhtyä tekemään sisärajatarkastuksia. Tätä mahdollisuutta on käytetty myös EU-huippukokousten, isojen jalkapallotapahtumien tai huumeratsioiden takia.
Vuoden 2015 syyskuussa Saksa, Slovakia ja Itävalta ottivat rajatarkastukset tilapäisesti käyttöön hallitakseen rajusti kasvanutta pakolaisvirtaa. Rajatarkastusten käyttöönoton myötä rajan ylittäminen olisi mahdollista vain voimassa olevien matkustusasiakirjojen avulla.
