"Voimakas vyötärölinja tekee paluun"
Näin otsikoi sanomalehti joitakin päiviä sitten. Minua artikkeli närästi monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että juttu oli jostain syystä sijoitettu Kuluttaja-osastolle. Ja myös siksi, että vyötärön oletetaan olevan jotain, joka voi tuosta vain tulla ja mennä. Eihän se niin mene. Ikiliikkuja on jo keksitty ja se on hyllyvää. Läski on ikuista. Hyväksy se, jos oma mielenterveytesi on sinulle kallis.
Suunnilleen nämä olivat ajatukseni, kun aloin ideoida Puoli seitsemään Täyteläistä elämää -sarjaa. Mistä saa keski-ikäinen, oman kokoisensa nainen elämäänsä iloa ja virtaa, jos hän ei pysty, kykene tai halua juuttua ikuisten laihdutuskuurien kurimukseen? Varmaan ainakin siitä, että hän vihdoin viimein hyväksyisi itsensä juuri sellaisena kuin on. Elämä ei ala vasta niin sanotussa ihannepainossa.
Ei tietenkään ole mitenkään terveellistä olla sairaalloisen lihava. Ylittäessään tietyn rajan lihavuus on asia, johon tulee hakea apua. Monet meistä läskin vangeista emme kuitenkaan ylitä tätä rajaa. Olemmepa vain tavallisia tunikapunkeroita, jotka koko ajan sisäisesti sättivät itseään. Mietipä, mitä tämä itseruoskinta tekee verenpaineellesi tai kortisolitasollesi, mielenterveydestäsi puhumattakaan. Kilot eivät välttämättä sairastuta, mutta vallalla oleva epärealistinen kehonkuva ei taatusti tee kenellekään hyvää. Kaali rouskuu ja hiki virtaa, kun pyrimme suurimmalle osalle täysin mahdottomaan ideaalikehoon. Se, jos mikä sairastuttaa meidät ja mikä vaarallisinta, tyttäremme siinä sivussa.
Miten tämä tällaiseksi meni?
Yhteiskunnallisesti olemme saavuttaneet paljon, mutta samalla menneet täyttä takapakkia barbimaailmaan.
Ulkonäköpaineet ovat valtavat, eivät ainoastaan mitä tulee kehomme kokoon. Ellei muuta leikattavaa ja muunneltavaa löydy, saksitaan jo häpyhuulia, että ne olisivat nätimmät, jotenkin oikeanlaiset.
Siskot, elämme aika kauheaa aikaa.
Alan olla kurkkuani myöten täynnä kaikenlaisia ulkonäköihanteita. Ne tuntuvat petokselta. Aivan kuin joku jossain olisi houkutellut meidät räpiköimään tähän ansaan, ettemme huomaisi keskittyä tärkeämpiin asioihin. Se on paitsi surullista ja raivostuttavaa, myös kyllästyttävää. Alan olla kyllästynyt myös siihen, miten itse suhtaudun itseeni.
Minähän en nimittäin laihdu. Tähän ikään on jo aika myöntää se. Tässä iässä pitäisi myös tajuta, ettei välttämättä tarvitsekaan. Rubens, come back. Olen hyvä tällaisena.
On siis korkea aika luoda uudenlainen suhde kehoonsa ja peilikuvaansa. Antaa pataan sisäiselle kriitikolle. Mennä hyppimään trampoliinia, vaikka liike vatsanseudulla jatkuisi…kohtalaisen kauan. Nauraa itselleen. Hyväksyvästi. Rakastaa kehoaan, joka on kantanut ja suojellut, rakastanut, luonut ja ruokkinut lapsia.
Tätä kaikkea on Täyteläinen elämä. Lähde mukaan tutkimusmatkalle. Ihan sellaisena kuin olet.