Keväällä 1973 ensiesitetty kymmenosainen draamasarja Mustat ja punaiset vuodet on kunnianhimoinen ja ehyt suurtyö, joka on jäänyt katsojien kestosuosikiksi. Vuosiin 1932–1973 ajoittuva, Tampereelle sijoittuva ja metallimies Jokisen perheen ympärille kiertyvä tarina kertoo hämmästyttävän luontevin vedoin sen, miten Suomi tuona aikana muuttui.
Sarja on kokonaisuudessaan katsottavana Yle Areenassa.
No, minkälaisia ihmisiä ne on, ne Korpelat?
Elli kysyy mieheltään ensivaikutelmaa uuden vuokraisännän perheestä (1932)
Tarina alkaa lamavuodesta 1932. Tamperelainen metallimies Taavi Jokinen (Erkki Siltola) joutuu muuttamaan vaimonsa Ellin (Orvokki Mäkinen) ja kahden lapsensa kanssa pienestä asunnosta vielä pienempään. Uusi asunto sijaitsee Pispalassa, missä yhteiskunnalliset erot näkyvät selvästi. Jokiset ja muut vuokralaiset ovat täysin alisteisessa asemassa asunnot omistavaan Korpelan perheeseen verrattuna.
Liisa Vuoriston käsikirjoittama tarina kiertyy Jokisten ja Korpeloiden ympärille moniulotteisesti. Teemoiksi nousevat ainakin luokkajako ja sen mahdollinen muuntuminen, poliittiset liikehdinnät ja niiden välittömät vaikutukset, naisen asema sekä joidenkin uuden ajan ilmentymien vastustaminen. Voimakkaasti kantaaottava tarina onnistutaan esittämään alleviivaamattomasti: ajankuva välittyy katsojalle luontevasti ja aidosti elämänmakuisena.
Kyllä se tää elämä niin merkillinen on. Aina se jostakin kiikastaa.
Taavi Jokinen hieman ennen kuolemaansa (1968)
Naisnäkökulma korostuu hienosti Eila Arjoman ohjauksessa: draama sisältää huomattavan paljon esimerkiksi tanssikohtauksia, jotka pienin, onnistunein keinoin kertovat henkilöistään katsojalle paljon. Nämäkin usein sanattomat kannanotot saavat komeaa lisäväriä Juhani Raiskisen harkitusti sijoitetusta onnistuneesta musiikista. Sarjassa vietetään myös paljon aikaa sängyssä, useimmiten siellä keskustellaan.
Tamperetta tunteville sarja on kullanarvoinen. Pispalalaissyntyinen, työläisperhetaustainen Vuoristo on tiennyt, mihin tarinansa sijoittaa ja ulkokuvaukset on tehty aidossa miljöössä. Viimeisen osan purkukuvat ovat Amurista.
Mustat ja punaiset vuodet on viimeinen pitkä tv-sarja, joka toteutettiin mustavalkoisena. Sarjan viimeinen osa oli tosin aikomus kuvata värifilmille.
San mun sanoneen, että kaikki ne ny kohta tänne änkee. Nehän on kaikki kotosinkin Pispalasta. Semmottekki, jotka on kerran käyny täällä kääntymässä.
Tilda ja Elli miettivät syitä sille, miksi heidän talonsa puretaan (1973)
Katsojien ja kriitikoiden kiittämä sarja on uhmannut aikaa
Keväällä 1973 katsojat pitivät näkemästään suuresti ja kriitikot palkitsivat sen samana vuonna Telvis-patsaalla. Sarja myös pysyi katsojien mielissä ja se uusittiin televisiossa vuosina 1985 ja 1996. Ensimmäinen uusinta oli menestys ja toinen uudelleenesitys koettiin jopa ajankohtaiseksi, koska suomalaisilla oli jälleen tuoretta tuntumaa lama-aikaan.
Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajava nimitti Mustia ja punaisia vuosia "charmikkaaksi" sarjaksi ja kiitti sen uskottavaa ihmiskuvausta.
He osaavat olla siten ihmisiä, että elämän pienet onnen hetket tekevät myös katsojan onnelliseksi. Ja murheet murheelliseksi.
Jukka Kajava kiittää Erkki Siltolan ja Orvokki Mäkisen roolityötä (HS 14.6.1996)
Vaikka tekniikka oli vanhentunutta ja kerronta nykymittapuin verkkaista, Kajava totesi hyväksyvänsä sen, koska draama toimi "omimmilla alueillaan erittäin hyvin". Sekään ei häntä haitannut, että "studiolavastus näytti studiolavastukselta". "Ihmiset, jotka kulkevat siinä 1930-luvulta 1970-luvun alkuun, heissä on samaa lämpöä ja koskettavuutta kuin ensikatsomallakin."
Hieman toteutuksessa on 70-luvun tv-ajattelulle ominaista työläisromanttista kirkastusta, mutta sekin toimii, on tyylikeino, jota osataan käyttää.
Jukka Kajava 14.6.1996
Aamulehdessä iloittiin luonnollisesti tamperelaisuuden ja etenkin Pispalan onnistuneesta esittämisestä. Marja Sjöberg otsikoi arvionsa "Vanhanaikaista, mutta..." ja piti toteutusta nykykatsojalle "koomisen hitaana". Hänen mukaansa toivotun uusinnan arvo olikin muualla: aikansa kuvana ja 1970-luvun tuotteena sarjaa saattoi hänen mukaansa jo pitää klassikkona. Lisäksi hän totesi, että "lukuisten yksityiskohtien tutkittu runsaus" miellyttää varmasti paikallisia katsojia.
Näin Suomessa elettiin ja näin maailma nähtiin ja koettiin.
Marja Sjöberg Aamulehden kritiikissä 14.6.1996
