Maarit Tastulan haastattelema Finlandia-kirjailija Juha Hurme kuvailee psykoosiin vajonnutta mielenmaisemaa, suljetulla osastolla vietettyä kuukautta ja sitä seurannutta puolen vuoden vakavaa masennusta. Haastattelu on Seitsemäs taivas -ohjelmasta vuodelta 2012.
Juuri minulle piti käydä näin.
“Tilanne oli sellanen, että mä rupesin näkemään omituisia asioita, siis ihan harhoja, joita mä en voinu järjellä enää selittää”, Juha Hurme avaa loppusyksyllä 2009 äkillisesti alkaneita oireitaan ja jatkaa: “Ja sitten tähän liitty tällanen suunnattoman suuri ahdistus, joka sai tämmösii fyysisiä muotoja kuin kuvotuksen muoto.”
Myös pystyssä pysyminen oli hankalaa. Pää tuntui laajenevan äkillisesti ja sitten taas supistuvan. Arkirutiineihin pakeneminen oli mahdotonta. “Mä tavallaan ymmärsin, että nyt mun henkisiä rakenteita luhistuu ja jyrkästi”, Hurme summaa.
Seuraavana aamuna Hurme käveli Kallion kodistaan Auroran sairaalaan ja oli perille päästyään täysin vakuuttunut olevansa kuollut. Manala otti mielisairaalan muodon, kun psykoosidiagnoosin saanut ohjaaja-kirjailija suljettiin suljetulle osastolle.
Psykoosi puhkesi Hurmeen äidin sairastuttua ja päättyi tämän kuolinhetkeen. “Mä lähdin sellaselle tietynlaiselle saattoretkelle äitini perässä ja meinasin mennä mukana."
Oman sairastumisensa Hurme kokee olleen “mielen takakomeroissa” käsittelemättöminä lymynneiden asioiden väistämätöntä seurausta. “Ellei tota noin hurjaa rysäystä olis tapahtunu, niin jollakin tavalla mä potisin tätä asiaa."
Psyykelääkkeet on huipputeknologian saavutuksia ja ne on ihan valtavasti perässä ihmisen monimutkaisuudesta.
“Hulluudesta” kirjan ja näytelmän kirjoittanut Hurme vetää jyrkän rajan teatterin ja todellisuuden välille. “Suljettu osasto on kohtalokas ja hyvin traaginen paikka.” Potilas lääkitään kiltiksi zombieksi ja tainnutetaan sänkyyn. "Se on musta se hoidonkuva", Hurme toteaa, mutta kertoo arvostavansa hoitajia, jotka “sankarillisesti tekevät minkä voivat”.
Suljetun osaston potilasjoukkiota Hurme luonnehtii rikkaaksi ja kirjavaksi otokseksi yhteiskunnasta, jolta löytyy myös huumorintajua. Yksi piirre kuitenkin yhdisti useita: "Mä olin niitä harvoja, jotka ei ollu siellä kovien huumeiden käytön johdosta."
Mulla ei oo koskaan ollu epäselvyyttä, etteikö päivänkakkarat ja muurahaiset ja sammakot olis samaa ku ihminen.
Psykoosin rajusta luonteesta huolimatta Hurme kokee masennuksen olevan todellinen tappaja. “Silloin elämä muuttuu niin rumaksi, kuin se ikinä voi olla.” Ainoa asia, josta Hurme sai sairautensa aikana pidettyä kiinni, oli lukeminen. “Mä ajattelin, että jos mä tän hukkaan, niin sit mä tuhoudun.”
Sitten, eräänä kauniina elokuisena aamuna Diapamin voimin Lapin hillasoille matkannut Hurme huomasi masennuksen kadonneen. “Tässä on näitä marjoja, mä hypin mättäältä toiselle ku Mikki Hiiri ja sit mä keksin, että mäpä rupeen kirjottelemaan yhtä juttuu."