Vuonna 1981 valmistuneessa positiivisuudellaan ajatuksia herättävässä henkilötarinassa tapaamme rouva Hilja Meskuksen, pitkän päivätyön tehneen lumijokelaisen emännän. Invalidisoivasta sairaudesta huolimatta hänen elämänsä suurperheen yksinhuoltajana on ollut täynnä työtä ja iloa, ja hän kertoo olevansa monesta asiasta kiitollinen.
Seija Miettisen toimittamassa ohjelmassa rouva Meskus nähdään arkiaskareissa kauppareissulla ja kotonaan. Nykykatsoja kiinnittää huomionsa siihen, miten vähäeleisesti, mutta valoisasti hän kertoo elämästään, jossa hankaluuttakin on riittänyt.
Kuusitoistavuotiaasta lähtien nivelreumaa sairastanut Meskus oli jäänyt sotaleskeksi vuonna 1944 seitsemän lapsen kanssa. Kahdeksas lapsi syntyi muutamaa kuukautta myöhemmin. Kaikki lapset syntyivät kotona, yksi heistä ilman kenenkään apua.
Arki miehen kuoleman jälkeen oli hankalaa ja taloudellisesti hyvin niukkaa. Myös hänen äitinsä sairasti nivelreumaa, eikä siten pystynyt lastenhoidossa juuri auttamaan. Omien lasten lisäksi Meskuksilla kävi runsaasti lasten ystäviä, mistä hän piti kovasti. Lapset olivat hyvin omatoimisia, mutta "tottelivat minua kaikessa", rouva Meskus huomauttaa.
Työ on ollut minun iloni, siitä on saanut nauttia.
Hilja Meskus (1981)
Myös lapsista kaksi sairastui nivelreumaan. Heistä tavataan taidemaalausta harrastava tytär Raili Meskus, joka selvästikin jakaa äitinsä kanssa saman elämänilon. Hän painottaa harrastusten merkitystä sairastuneelle. "Sitä ei huomaakaan, miten kipiä on", kun on jotakin oikein mielenkiintoista harrastettavaa, hän sanoo.
Vuonna 1981 vietettiin kansainvälistä vammaisten vuotta. Raili Meskus arvostelee ystävällisesti tapaa, miten teemavuotta oli julkisuudessa käsitelty. Olivatko suomalaiset todella edelleen eriarvoisia?
Elämä on ollut monimutkaista ja kirjavaa. Siitä huolimatta olen kiitolllinen, että olen pystynyt voittamaan tämän taudin ja pääsen omilla jaloilla kävelemään.
Hilja Meskus (1981)