Tositapahtumiin pohjautuva Invisible Heroes -draamasarja on katsottavissa Areenassa. Elävä arkisto avaa koosteessaan todellisia tapahtumia sarjan taustalla.
Chilen pääkaupungissa Santiagossa tilanne oli eskaloitunut nopeasti. Jo muutama päivä vallankaappauksen jälkeen oli suomalaisdiplomaatti Tapani Brotherus majoittanut kotiinsa kymmeniä residenssiin saapuneita pakolaisia luvatta. Koska Suomi ei tunnustanut diplomaattista turvapaikkaoikeutta, Brotherus oli saanut ohjeen ohjata tulijat "muualle".
Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan alkoi etsiä keinoja, joilla saisi pakolaiset turvallisesti pois maasta. Lokakuun alussa alkanut yhteistyö DDR:n kanssa ratkaisi tilanteen, ja myös Suomen ulkoministeriö sai tarkempia tietoja suomalaisten Santiagossa suojeluunsa ottamista pakolaisista.
Suomessa suunniteltiin parlamentaarisen valtuuskunnan lähettämistä Chileen jo pian kaappauksen jälkeen syyskuussa. Ulkoministeriö tiedusteli asiassa Brotheruksen mielipidettä. Hän ei heti kannattanut ajatusta, mutta DDR:n järjestämä vastaava, onnistunut visiitti muutti hänen mielensä. Lokakuun alussa Brotherus viestitti, että käynti olisi järjestettävissä. Lars Lindemanin johtama yhdeksänhenkinen, kaikkia puolueita edustanut valtuuskunta lähti Chileen 16. lokakuuta. Ryhmä korosti, että tarkoituksena oli vaikuttaa ihmisoikeuksien toteutumiseen Chilessä, ei ottaa kantaa maan politiikkaan.
Santiagossa valtuuskunta tapasi sekä juntan edustajia että lakkautettujen ja kiellettyjen puolueiden edustajia. Puolueettomimmat keskustelut käytiin eri kirkkokuntien edustajien ja pakolaisasiantuntijoiden kanssa. Valtuuskunta yritti myös edistää Alfonso Padillan vapauttamista. Padillan vaimo Seija Paakkunainen oli Suomen edustustossa töissä.
Valtuuskunta palasi Helsinkiin 23.10.1973. Toimittaja Sinikka Artevan haastattelussa kokoomuksen edustaja Jouni Mykkänen vakuuttaa, että valtuuskunta oli ottanut huomioon juntan painostusyritykset ja että Chilestä saatu kokonaiskuva vastasi todellisuutta. SKDL:n edustajan Osmo Kockin vastaukset ovat omakohtaisempia. Hän kertoo, että Chilen tilanne oli näyttäytynyt hänelle suurena henkilökohtaisena järkytyksenä. Käynnit vankien luona stadionilla, sairaalassa ja pakolaisten tapaaminen olivat vakuuttaneet hänet siitä, että turvaa hakevilla oli aito syy pelätä henkensä puolesta.
Saimme keskustella sekä Suomen asiainhoitajan kodissa että lukuisissa muissa lähetystöissä olevien pakolaisten kanssa.
Kansanedustaja Osmo Kock (23.10.1973)
Suomi ottaa ensimmäiset pakolaisensa
Hallitus teki historiallisen pakolaispäätöksensä heti valtuuskunnan palattua, 24. lokakuuta. Suomi ottaisi Chilestä 100 pakolaista. Heistä valtaosa oli tulossa YK:n ylläpitämältä leiriltä. Tapani Brotherus halusi, että joukkoon mahdutetaan myös hänen suojeluksessaan olevia chileläispakolaisia, jotka olivat suuremmassa hädässä kuin ei-chileläiset pakolaiset. Marraskuun alussa ilmoitettiin, että Brotherus sai harkintansa mukaan liittää mukaan myös "hätätapauksia".
Pakolaiset ovat tulleet siis jäädäkseen Suomeen.
Toimittaja Mikko Alatalo (18.11.1973)
Marraskuun 18:ntena tiedettiin Suomessa uutisoida, että ensimmäiset pakolaiset olivat lähdössä Santiagosta kohti Helsinkiä. Käytännön järjestelyistä Suomessa vastasi Suomen Punainen Risti. Järjestön pääjohtajan Gunnar Rosénin mukaan tulijoista huolehditaan niin pitkään, että jokaiselle löytyy työpaikka ja pysyvä asunto. Oletuksen mukaan osa tulijoista pääsi töihin heti. Suurelle osalle odotettiin kuitenkin kertyvän muutaman viikon tai kuukauden mittainen odotus. Pakolaisille oli luvassa myös tarpeenmukaista koulutusta.
Ensimmäinen pakolaisryhmä saapui Suomeen seuraavan päivän iltana 19.11.1973. Tulijoita oli kolmisenkymmentä, valtaosa heistä oli chileläisiä. Joukossa oli myös muiden Latinalaisen Amerikan maiden kansalaisia. Kaikkiaan Suomeen oli määrä saapua noin 70 pakolaista.
Punainen risti antaa heille kaikenpuolisen huollon, asunnon, ruuan, vaatetuksenkin sekä vastaa ns. pienemmistä tupakkakuluista.
Gunnar Rosén, SPR:n pääjohtaja (18.11.1973)
Joulukuun alussa Suomessa syntyi kohu, joka koski pakolaisten valintaperusteita. Helsingin Sanomissa julkaistiin laaja artikkeli, jonka mukaan Suomen Chilen-edustajat jarruttivat ns. YK-pakolaisten pääsyä Chilestä Suomeen. Brotheruksen mukaan kyse oli väärinkäsityksestä ja puutteellisesta tiedosta: Suomesta käsin oli vaikea nähdä eroa kahdenlaisten – chileläisten ja ei-chileläisten – pakolaisten välillä. Hänen kokemuksensa mukaan suurimmassa hengenvaarassa olivat omassa maassaan vainon kohteeksi joutuneet chileläiset.
Chilessä asuneet ei-chileläiset pakolaiset kerättiin YK-leireille, joissa heillä oli itsellään mahdollisuus toivoa kohdemaata. Esimerkiksi Sveitsi ja Ranska houkuttivat heitä enemmän kuin Suomi. Chilen kansalainen puolestaan ei voinut olla omassa maassaan pakolainen, eikä siten päässyt YK-leirille. Heidän osakseen jäi hakea turvaa lähetystöistä, joissa olot olivat huonommat ja mahdollisuudet suppeammat kuin organisoiduilla leireillä. YK-leirit tunnettiin julkisuudessa paremmin, koska toimittajat pääsivät käymään niillä. Toimittajat eivät päässeet haastattelemaan lähetystöissä, juntan leireillä saati vankiloissa olleita pakolaisia.
Toimittaja Reijo Nikkilä haastatteli aiheesta pakolaisia Käyrän koulukodissa 3.12.1973. Paikalla olleista 23 pakolaisesta valtaosa oli ei-chileläisiä. He kertovat korkeasti koulutetuista pakolaisista, joita ei ollut valittu Suomeen.
Euroopan maiden edustajat hakivat selvästi halpaa työvoimaa.
Suomeen saapunut pakolainen kertoo perusteista, joilla heitä valittiin YK-leiriltä. (3.12.1973)
Joulukuun 9. päivänä Nikkilä haastatteli Seutulassa uusia pakolaisia. Manuel Valdes vastaa kysymyksiin perusteellisesti ja kertaa Chilen vallankaappauksen vaiheita. Hän sanoo epähuomiossa, että kenraali Carlos Prats olisi murhattu painostuskeinona ennen Allenden valintaa presidentiksi vuonna 1970. Valdes tarkoittaa kuitenkin kenraalia René Schneideria. Prats nimitettiin asevoimien komentajaksi murhatun Schneiderin tilalle. Myös Prats murhattiin, mutta vasta vuonna 1974 hänen paettuaan Argentiinaan.
Valdes ohjaa haastattelemaan myös Luis Herreraa, jonka hän kertoo olevan yksi Chilen sosialisten puolueen johtohahmoista. Herrera muistuttaa, että fasisteja vastaan on taisteltava kaikkialla maailmassa, ei vain Chilessä.
Haluaisin kiittää Suomen lähettilästä ja suomalaisia kaikesta, mitä meidän hyväksemme on tehty.
Chileläismies Seutulassa (9.12.1973)
Solidaarisuusliike voimistui entisestään
Toisella pallonpuoliskolla sijaitsevan Chilen tilannetta oli seurattu Suomessa tarkasti jo Allenden presidenttikauden ajan. Vallankaappauksen jälkeen valtaosalla suomalaisista oli vahva mielipide tapahtuneesta, vaikka se ei suoraan Suomea koskettanutkaan. Huomattavan moni halusi osoittaa julkisesti olevansa "Chilen kansan puolella" junttaa vastaan.
Vuonna 2013 vallankaappauksesta oli kulunut 40 vuotta ja Aamu-tv haastatteli aiheesta suomentaja Jyrki Lappi-Seppälää sekä musiikkitieteen dosenttia Alfonso Padillaa. Vallankaappaus kosketti Padillaa konkreettisesti: juntta vangitsi poliittisesti aktiivisen miehen lokakuussa 1973. Vankeusaika kesti liki kaksi vuotta, jonka jälkeen hän pääsi Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n rahoittaman lakimiehen ansiosta vapaaksi ja muuttamaan puolisonsa kotimaahan.
Suomi–Chile-seuran silloinen pääsihteeri Jyrki Lappi-Seppälä muistaa hyvin, miten Suomessa alettiin toimia jo vallankaappausta seuranneena päivänä. "Alkoi ennennäkemätön solidaarisuusliike." Itse seura oli perustettu jo ennen vallankaappausta, elokuussa. Myös Padilla kertoo hämmästyneensä laajuutta, millä liike Suomessa toimi. "Koko poliittinen kenttä oli mukana, mm. kokoomusnuoret olivat hyvin aktiivisia."
Silloin Suomessa oli vielä mahdollisuus jopa naiiviin, massiiviseen innostukseen jonkun asian puolesta. Enää vastaavat tapahtumat eivät ikävä kyllä sytytä tai raavi ihmisten omaatuntoa.
Jyrki Lappi-Seppälä, Suomi–Chile-seuran entinen pääsihteeri (2013)
Alfonso Padilla kertoi vaiheistaan tarkemmin Tuuli Saksalalle toukokuussa 2019. Runsaasti musiikkia sisältävä radio-ohjelma antaa erinomaisen käsityksen siitä, millaisista lähtökohdista ja miten hän ponnisti musiikkitieteen keskiöön Suomessa. Kuulemme myös, miten hän suhtautuu keväällä 2019 valmistuneeseen Invisible Heroes -sarjaan, joka kertoo muunnellusti, mutta tunnistettavasti myös hänen tarinansa.
Mun todellinen konservatorioni on ollut vankila. Piti tehdä asioita.
Alfonso Padilla (2019)
Ritva Enebäck haastatteli toukokuussa 1975 chileläistä sisätautilääkäriä, joka oli saapunut Suomeen perheensä kanssa pakolaisena puolitoista vuotta aiemmin. Kautta haastattelun käy ilmi syvä kiitollisuus Suomen antamaa apua kohtaan. Elämä ei ole ongelmatonta, mutta pulmat eivät ole suomalaisten aiheuttamia. Kansanluonne, ilmasto ja kieli vain ovat erilaisia. Suurimman ongelman aiheuttaa tietoisuus siitä, että sukulaisilla ystävillä Chilessä on vaikeaa.
Perhe oli hakenut Santiagossa turvaa Suomen lähetystöstä. "Menimme sinne kun meille ilmoitettiin, milloin oli sopiva hetki saapua." Haastateltava tarkentaa, etteivät he olleet Suomen lähetystön tiloissa vaan DDR:n omistamassa "sivurakennuksessa". He olivat saaneet maastapoistumisluvan noin kuukauden odottelun jälkeen.
On selvää, että pakolaisten elämä ei ole iloista. Me ajattelemme jatkuvasti isänmaatamme ja sitä päivää, jolloin voimme palata takaisin.
Chileläinen pakolaislääkäri (1975)
Perhe Vera saapui Suomeen marraskuussa 1973 ja asettui muiden tavoin ensin Käyrän koulukodin tiloihin Turun seudulle. Sieltä perhe muutti isän työpaikan perässä Helsinkiin. Tilastotieteen professori oli saanut tutkijan paikan alkoholipoliittisella tutkimuslaitoksella. Kun perhe oli ollut Suomessa vuoden, A-studio haastatteli heitä. Santiagossa perhe oli viettänyt Suomen lähetystössä kuukauden verran. Perheen isä kertoo heidän sopeutuneen Suomeen hyvin, erityisen ilahtunut hän on siitä, että lapset on otettu hyvin vastaan koulussa. Perheen vanhin poika Miguel Vera on jo telakalla töissä. Valitettavasti haastattelussa ei ole tekstitystä, eikä Veran perheen jälkeen haastateltavan chileläisnaisen nimi ole tiedossa. Hän kertoo, miten vaikeaa suomen kielen oppiminen on etenkin perheenäideille, jotka ovat paljon kotona.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2013, Miguel käy Käyrän pihassa ja muistelee siellä vietettyä aikaa. Dokumentissa tavataan myös hänen veljensä Adolfo Vera sekä heidät Suomeen auttanut diplomaatti Tapani Brotherus. Hyväntuuliset veljekset kertovat elämästään Suomessa. Ilmenee, että kaikesta Suomessa koetusta hyvästä huolimatta heidän perheensä hajosi 1970-luvun puolivälissä. Muutto Suomeen oli osoittautunut raskaaksi etenkin perheen äidille. "Mutta äiti ei ikinä valittanut sitä, että olimme täällä", Adolfo Vera sanoo.
Chilen solidaarisuusliike tempaisi Miguelin mukaansa sekä töissä että vapaalla Esiintymisiä oli milloin missäkin: työmaaruokaloissa, rakennustyömailla... Iltaisin kokoonnuttiin Vanhan kuppilaan. "Täällä oli radikaalien Mekka! Täällä kehiteltiin hieno maailma."
Mä opin ne tanssit vasta täällä! Poncho päälle ja menoks!
Miguel Vera muistelee, miten esiintyi Chilen solidaarisuusliikkeen tilaisuuksissa (2013)
Näkymättömät sankarit näkyviksi
Vuonna 2019 valmistunut sarja Invisible Heroes tuo vallankaappauksen jälkeisille Santiagon ja Helsingin tapahtumille kansainvälistä näkyvyyttä draaman kautta. Tositapahtumiin pohjautuvan draaman keskiössä on Tapani Brotheruksen ja ruotsalaisdiplomaatti Harald Edelstamin toiminta pakolaisten hyväksi. Kuusiosainen sarja valmistui suomalais-chileläisenä yhteistyönä.
Artikkelin kirjallisena lähteenä on käytetty Heikki Hiilamon teosta Näkymättömät sankarit. Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappauksen uhreille. Into 2019.