"Opin jo lapsena, että kehoa kuuluu inhota"

Häpeää, itseinhoa ja jatkuvaa laihduttamista – kolme naista kertoo, miten ulkonäköpaineet ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä ja miten he ovat vaikeiden vuosien jälkeen oppineet kohtelemaan itseään ja kehoaan lempeämmin.

Inka Ikosen, 31, kehonkuva on ollut rikki monet vuodet. Psykoterapian, itsenäisen työskentelyn ja puolison tuen voimin Inka on nyt tervehtymisen tiellä.

Inkasta tulee pian äiti ja nyt hän kertoo, miten raskaus on vaikuttanut jo ennestään vaikeaan kehonkuvaan.

Alkuraskauteni oli vaikea. Koin, että menetän kehoni. Rintani pullistuivat ja täyttyivät violeteista juovista. Itkin luopumisen tuskaa ja muutosta. Silittelin rintojani ja jätin niille hyvästit.

Pelkäsin, että puolisoni ei näkisi minua enää kauniina. Olisin jatkossa vain äiti: ensin hautomo, sitten lypsykone. Naiseuteni ja seksikkyyteni katoaisivat kokonaan.

Hinkkasin ensimmäisistä raskausviikoista asti joka ilta öljyä reisiin, pakaroihin, vatsaan ja rintoihin.

Ajattelin, että raskausarvet pilaisivat kehoni loppuelämäkseni. En olisi enää nuori ja terhakka, vaan väsynyt ja levähtänyt.

Kun vatsa alkoi pyöristyä ja aloin tuntea vauvan liikkeet, ajatukseni mullistuivat täysin. Tajusin, miten ihmeellinen kehoni on.

Tunsin itseni äärettömän naiselliseksi ja aloin tuijotella itseäni peilistä aivan uudella tavalla.

Suhteeni kehooni on ollut myrkyllinen. Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan ja omaksuin pullukan roolin jo lapsena.

Kehonkuvani on yhdistelmä opittua ajatusmallia ja traumaattisia kokemuksia.

Äitini katsoi itseään peilistä, puristeli makkaroitaan ja haukkui itseään ääneen. Seurasin ruoskimista sivusta ja opin, että kehoa kuuluu inhota.

Myöhemmin olen tehnyt itse samaa ja tuntenut kuvotusta kehoani kohtaan.

Raskaus on sallinut sen, että ulkopuoliset kokevat voivansa koskea ja kommentoida minua vapaasti. Minulla ei tunnu enää olevan henkisiä tai fyysisiä rajoja. Tai niiden yli voi astua noin vain.

Tuntemattomien tai puolituttujen kädet vatsallani ja tunkeileva käytös vie kaikki voimani ja jäädyn paikalleni. Olo on ahdistunut ja jollain tapaa jopa hyväksikäytetty.

En halua ikinä arvostella kehoani lapseni kuullen. Toivon, että voin antaa hänelle voimaa kohdata ulkonäköpaineet ja kauneusihanteet.

Jasmine Repo, 28, piilotteli nuorempana muotojaan isojen vaatteiden alle. Oma keho tuntui liian isolta kavereiden vartaloihin verrattuna.

Tapaninpäivän auto-onnettomuus vuonna 2010 muutti Jasminen elämän ja kehonkuvan täysin.

Olin aluksi superonnellinen, että olen elossa. Rakastin olla minä ja ajattelin, että voin opetella uudestaan oman kehoni.

Päätin, etten enää koskaan mieti, mitä pistän suuhuni tai miltä näytän.

Kun kuulin, että en enää koskaan kävele, ajattelin, ettei kukaan mies halua minua tai voisi rakentaa tulevaisuuttaan kanssani.

Pelkäsin, että pyörätuoli olisi monelle iso rajoite ja taakka.

Kun aloin käydä ulkona ja baareissa, ajattelin, että minun pitää meikata ja laittautua enemmän kuin ystäväni, koska he kävelivät ja minä en.

Häpesin pitkään pieniä löysiä jalkojani. En käyttänyt shortseja tai lyhyitä mekkoja aikoihin ja inhosin lehtien sivuilla hehkutettuja pepputreenejä.

Ajattelin, että miksi näyttäisin jalkojani. Nehän ovat aivan kauheat.

Tutustuin mieheeni Tinderissä 2014 vuoden loppupuolella.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hänen katseensa kertoi paljon. Tajusin, että hän haluaa minusta muutakin kuin pelkän kivan kaverin.

Avanne helpottaa arkeani, mutta ulkoisesti se oli minulle pitkään vaikea asia ja iso häpeä.

Kuntoutuksessa seksuaaliterapeutti neuvoi minua piilottamaan avanteen esimerkiksi topilla seksin aikana. Ajattelin pitkään, että mahani on niin vastenmielinen, että se pitää piilottaa.

Kun mieheni koski ensimmäisen kerran vatsaani, aloin itkeä.

Älytön häpeä ja tuska purkautui sillä hetkellä, kun hän silitti vatsaani ja sain kosketuksen vatsani iholle pitkästä aikaa.

Vammautuminen vaikutti seksuaalisuuteeni. En tuntenut itseäni pitkään aikaan seksikkääksi ja ajattelin, ettei kukaan voisi nähdä minua viehättävänä.

Nyt tilanne on toisin.

Se, miten mieheni katsoo minua ja puhuu minulle, on auttanut itseluottamukseni rakentamisessa. Samoin urheilu.

Minun ei tarvitse enää piilotella itseäni. Minulla on hyvä, itsevarmempi ja seksikkäämpi olo itseni kanssa.

Anna Penttilä, 28, koki jo lapsena kehonsa vääränlaiseksi. Anna ajatteli, että hän olisi hyväksyttävä ja hyvä ihminen, kunhan laihtuisi ja urheilisi enemmän.

Ympäristön viestit siitä, millaiset kehot tai millainen kehollinen kyvykkyys on arvostettavaa ja ihailtavaa, vaikuttivat siihen, että halusin muuttua.

Koin kehoni vääränlaiseksi ja aloin laihduttamaan 12-vuotiaana.

Muutaman kuukauden päästä minulla diagnosoitiin syömishäiriö.

Syömishäiriö piti siitä, että muuttunutta ulkonäköä kehuttiin, mutta samaan aikaan minulla oli sellainen olo, että en jaksaisi enää yhtään mitään.

Oli helvettiä yrittää näännyttää itseään samaan aikaan kun esittää, että on tosi hyvä olla.

En nähnyt teini-ikäisenä vartaloiden moninaisuuden laajuutta.

Näin vain yksipuolista ja siloiteltua ja epärealistista kuvastoa. Nyt tahdon osaltani muuttaa sitä maailmaa.

Olen katsonut lähes koko elämäni itseäni todella rankasti ja ollut itseäni kohtaan tuomitseva.

On ollut haastavaa opetella ja hyväksyä seksikkyyden tunne itsessäni. Teen edelleen töitä niiden tunteiden äärellä ja välillä ne kokemukset tuntuvat jopa vieraalta.

Pidän itseäni viehättävänä, mutta se on hyvin erilaista nykyään. Viehättävyyteni ei määrity enää ulkonäön kautta.

Ulkoisen olemuksen ei pitäisi määrittää sitä, mikä on seksikästä tai millaisia ihmisiä olemme.

Todella polveilevan ja vaikean vuoristoradan kautta olen päässyt nykyiseen tilanteeseen.

En enää ajattele ulkonäöstäni oikeastaan mitään, kun katson itseäni peilistä. Se tuntuu mutkattomalta, helpolta ja rauhalliselta.

Laulaja Kasmir kamppaili vuosia ulkonäköpaineiden kanssa – Yksi repliikki Sinkkuelämää-sarjassa vei itseluottamuksen

Seuraa Akuuttia myös Facebookissa ja Instagramissa @yleakuutti!

Tekijä
Mira Pelo

Julkaistu 2.7.2020 8:15