Syömishäiriö ei ollut minulle tuttu juttu, kun Tampereen Teatterikesässä menin perheineni katsomaan näytelmää ’Irti Minusta’. Tyttäreni ovat siinä iässä, jolloin alttius syömishäiriöön sairastumiselle on suurimmillaan.
Yläasteella ei koulussa liene ainuttakaan tyttöä, joka ei jossain vaiheessa miettisi omaa painoaan. Haastavassa aikuistumisvaiheessa syömishäiriö imaisee helposti mukaansa – siinä määrin voimakas on ajallemme ominainen täydellisen laihuuden ja kauneuden ihanne.
Virpi Haataisen käsikirjoittaman ja Tapio Kankaanpään ohjaaman näytelmän katsottuani olin hämmennyksen vallassa: näinkö yksin potilas todella jätetään sairautensa kanssa? Onko syömishäiriötä sairastavien hoitoon pääsy todella näin takkuista? Eikö jo pelkästään pyhien ja loukkaamattomien talouslukujen valossa olisi kaikkien etu, että kuolemanvakavaa sairautta potevat otettaisiin ajoissa sairaalaan? Miksi syömishäiriön – ja tässä tapauksessa siis sen tunnetuimman muodon, anoreksian - hoito on hyvinvointi-Suomessa näin hunningolla? Sysätäänkö perheet näytelmässä kerrotulla tavalla oman onnensa nojaan?
Näitä kysymyksiä jäin pyörittelemään mielessäni. Keräsin teemaan liittyvää materiaalia ja kyselin asiasta ihmisiltä, joiden ystävä- tai tuttavapiirissä oli syömishäiriöön sairastuneita. Olin myös yhteyksissä valtakunnalliseen Syömishäiriöliittoon. Eri lähteistä saamani informaatio oli täysin yhtäpitävää ’Irti Minusta’ -näytelmän perussanoman kanssa: hoitoon pääsy on työn ja tuskan takana – ja lisäksi sairauden saastuttamat perheet jätetään lähestulkoon heitteille. Potilaalle tarjotaan yleensä ensimmäisenä masennuslääkkeitä.
Lopullisen varmuuden ohjelman tarpeellisuudesta sain, kun MOT:n toimitukseen otti yhteyttä epätoivoinen pohjoissuomalainen perhe, jonka tytär oli vuotta aiemmin sairastunut vaikeaan anoreksiaan. Perheen äiti ja isä valittivat, että heidän kotiseudullaan syömishäiriön hoito on täysin olematonta. Tämä siitä huolimatta, että he asuvat yliopistosairaalan välittömässä läheisyydessä. Tämän perheen oli määrä tulla mukaan Anorektikko, apua -ohjelmaan. Nämä suunnitelmat saivat kuitenkin dramaattisen käänteen, kun sairastunut perheenjäsen jouduttiin henkihieverissä kiidättämään sairaalaan. Pakon edessä hoitoa sentään järjestyi.
Toivon, että ohjelma edes hitusen murtaa sitä salailun ja häpeän muuria, joka tämän hengenvaarallisen sairauden ympärille on aikojen saatossa pystytetty. En voi kuin hämmästellä syömishäiriöön Suomessa kohdistuvaa vähättelevää suhtautumista. Selvään tietämättömyyteenkin törmää aika ajoin. Hämmentävää on sekin, että syömishäiriöiden yleisyydestä puuttuu tietoa.
Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän edes sitä montako syömishäiriöistä Suomessa vuoden aikana menehtyy.
Ja vielä eräs huomio, joka takuulla vaikeuttaa potilaiden rivakkaa hoitoon pääsyä: KELA:n korvaaman kuntoutusterapian saaminen on monesti äärimmäisen työlästä. KELA:n harkinnanvaraisena kuntoutuksena korvaama psykoterapiahan muuttui lakisääteiseksi viime vuoden alusta lukien. Sitä pitäisi saada nyt helpommin, mutta terapiatukea voi KELA:lta hakea kuitenkin vasta sitten, kun on ensin ollut vähintään kolme kuukautta hoidossa. Se on syömishäiriöiden kaltaisten sairauksien yhteydessä pitkä aika. Tähän epäkohtaan kiinnitetään muuten huomiota vastikään eduskunnassa maan hallituksen vastattavaksi jätetyssä kirjallisessa kysymyksessä.
Hoitopaikkojen määrä ei päätä huimaa, kun arvioidaan, että vakavista syömishäiriöistä kärsii noin kaksi prosenttia väestöstä: koko maassa on noin 40 vuodepaikkaa ja 35 päiväpaikkaa.
Ja lopuksi: on hyvä pitää mielessä, että sairauden vähättely lähinnä kannustaa jalostamaan sitä entistä pidemmälle, jotta potilaan paha olo tulisi huomatuksi. Syömishäiriössä ei ole kyse turhamaisuudesta, vaan yrityksestä ja pyrkimyksestä kelvata maailmalle!