Minä pelkään hämähäkkejä. Niillä on epäilyttävän paljon pitkiä jalkoja ja ihan liian monta silmää makuuni. Ymmärrän että pelkoni on järjetön – onhan hämähäkeillä paljon enemmän syytä pelätä minua, itseään valtavasti suurempaa otusta.
Mitä muuta kuin ihmistä hämähäkit sitten pelkäävät?
Kaikki eläimet pelkäävät ylipäätään tilanteita, joissa ne voivat menettää henkensä. Ei mitenkään yllättävää.
Koska (useimmat) hämikset ovat pienikokoisia, on niillä paljon saalistajia. Hämähäkit pelkäävät muun muassa lintuja, sammakoita ja apinoita. Trooppisilla alueilla elävät tiepistiäiset ovat todennäköisesti hämähäkkien pahin painajainen. Tiepistiäinen lamaannuttaa myrkyllään jopa itseään isomman hämähäkin, raahaa sen koloon ja munii sen päälle. Munasta kuoriutunut pistiäistoukka rouskuttaa halvaantuneen hämähäkin suuhunsa.
Onneksi hämähäkeillä ei ole näin suurta etuaivolohkoa kuin meillä, joka mahdollistaa tietoisen, kognitiivisen ajattelun. Me ihmiset osaamme pelätä etukäteen kaikkea mahdollista, kun eläimet eivät turhia murehdi ja toimivat vaistoillaan.
Opittuina taitoina eläimet osaavat varoa myös sellaisia asioita mistä pelkkä vaisto ei osaa varoittaa. Pelko voi myös tarttua yksiöltä toiselle – uhkaavissa tilanteissa erilaiset eläimet hyönteisistä lintuihin voivat erittää hälytyshajua, pelkoferomonia, joka viestii muillekin että nyt tulee olla varuillaan.
Norsu ja hiiret
Mutta tietenkään eläinten pelot eivät ole ihan näin yksiselitteisiä. Oudoksi touhu menee, kun pohditaan vaikkapa myyttiä, että norsut pelkäisivät hiiriä. Miksi ihmeessä maapallon suurin maaeläin pelkäisi pikkuruista jyrsijää?
Amerikkalaisessa Myytinmurtajat -ohjelmassa ei tehdä tieteellistä tutkimusta, mutta silti kiinnostavia havaintoja. Adamin ja Jamien testeissä norsu todella pelkäsi, tai ainakin selvästi varoi enemmän hiirtä kuin pientä liikkuvaa möykkyä. He toteavatkin, että norsun hiiripelkomyytissä voi todella olla jotain perää.
Mahdollinen syy jää mysteeriksi. Tai sitten kyse on persoonallisuudesta. Yksilöllisiä eroja on eläimilläkin, toiset ovat rohkeita ja toiset vähemmän rohkeita tyyppejä, aivan kuten ihmiset.
Kauhujen kirsikka
Mutta entäpä sitten tämä: tutkijat opettivat uroshiiriä pelkäämään makeaa, kirsikan kukinnan kaltaista tuoksua (asetofenoni) sähköshokkien avulla, niin että lopulta pelkkä tuoksu sai hiiret vapisemaan pelosta. Näiden hiirten jälkeläiset, jotka eivät olleet koskaan saaneen sähköshokkia, pelkäsivät myös samaa tuoksua! Tulos on outo, sillä tuoksu ei ole luonnollisissa oloissa hiirille missään nimessä vaarallista. Eivätkä hiiri-isät olleet opettaneet jälkeläisiä pelkäämään kyseistä tuoksua. Vielä näidenkin hiirten jälkeläiset pelkäsivät kammottavaa kirsikkahaisua.
Mistä siis oli kyse?
Traumaattiset kokemukset voivat päätyä sukusoluihin. Tämä on epigenetiikkaa, joka hiljalleen muuttaa käsitystämme periytyvyyksistä. Kaikki muutokset jälkeläisten perimässä eivät johdu varsinaisesti tietyistä perityistä geenimuodoista, vaan siitä miten geenit ilmentävät itseään.
Kun uroshiiri alkoi pelätä tuoksua, vahvistuivat tätä tuoksua aistivat proteiinireseptorit. Samalla muuttuivat tämän geenin ilmenemisestä vastaavat tekijät sukusoluissa asti. Niin että jälkeläisillä olivat nämä reseptorit yliherkkänä jo syntyessään. Näin ainakin tutkimuksen tehneet tutkijat selittävät ilmiön, josta ei vielä tiedetä paljoa.
Ei tiedetä voiko tätä kutsua varsinaisesti pelon periytymiseksi vai onko kyse vain yliherkkyydestä tietylle aineelle, mutta lopputulos pitää: Toisen sukupolven pikkuhiirulaisten pelkotila kirsikan kukinnan tuoksua kohtaan juonsi juurensa isoisän kokemuksiin.
Lisää:
Naturen uutinen hiirulaistutkimuksesta
Mythbustersin norsujaksosta ja sen tieteellisestä pitävyydestä