Talonpoikaismarssin vastustajat pelkäsivät, että lapualaiset yrittävät Helsingin retkensä yhteydessä vallankaappausta. Kannattajat uhosivatkin, että tarvittaessa marsseille voidaan käskeä 800 000 suomalaista.
Pahoista aavistuksista huolimatta marssi sujui lopulta sotilaallisen täsmällisesti. Ulkoiset puitteet olivat näyttävät. Senaatintorilla pidettyä paraatia oli vastaanottamassa maan koko korkein johto: presidentti Lauri Kristian Relander, vastanimetty pääministeri P. E. Svinhufvud, kenraali C. G. E. Mannerheim, hallitus ja maan ylin upseeristo.
Järjestyshäiriöiden pelossa osanottajien määrä oli rajoitettu 12 600 mieheen. Marssijoiden alaikärajakin oli 24 vuotta. Marssimuodostelmasta ei saanut poiketa, työläiskaupunginosiin meno oli kielletty ja viinaa ei saanut viljellä.
Lapuan liikkeen liepeillä häärinyt ”seikkailijatar” Minna Craucher, jonka salongissa ”vietettiin iloluontoista elämää” ja jonka Olavi Runolinna sittemmin murhasi Lapuan liikettä koskevien paljastusten vuoksi, varusti osallistujat sinimustilla käsivarsinauhoilla.
Joukoille puhunut lapualaisjohtaja Vihtori Kosola esitti eduskunnalle vaatimuksensa kommunistilaeista: ”Ne lait on saatava.” Kosola, jonka äärioikeistolainen lapualaisrovasti K. R. Kares nimesi muita mutkitta ”Jumalan valitsemaksi kansanjohtajaksi”, oli päivän keskushenkilö.
Rovasti K. R. Kares vaati omassa puheessaan ”ehdottomasti ja ilman mitään sovittelumahdollisuuksia” kommunismin hävittämistä, valtiopetoksellisen toiminnan estämistä ja uskonnon rienauksen lopettamista.
Lapuan liikkeen voima näkyi myös tiedotusvälineissä. Pääministeri P. E. Svinhufvud määräsi talonpoikaismarssin radioitavaksi ja ohjelmapolitiikasta vastaavan Yleisradion johtokunnan tehtäväksi jäi vain kirjata pääministerin määräys pöytäkirjaansa.
Ulkoisilta muodoiltaan talonpoikaismarssi oli valkoisten 16.5.1918 Helsingissä järjestetyn voitonparaatin toisinto. Sen tehtävänä oli antaa valtiovallalle uudestaan ohjeet siitä, miten ”kommunisteista vapaata Suomea piti hallita”.
Kuohunta kesti kolme vuotta
Lapualaiskuohunta ravisteli suomalaista yhteiskuntaa lähes kolmen vuoden ajan. Vasemmiston kirjapainoihin kohdistuneet hyökkäykset, mustat umpiautot, kyyditykset, kunnanvaltuustojen väkivaltaiset puhdistukset, työväentaloihin kohdistunut ilkivalta sekä hallituksen, eduskunnan ja lehdistön avoin painostus synnyttivät uhkailun ja pelon ilmapiirin, jonka takana olevaa todellista voimaa oli vaikea mitata.
Yksistään kesän 1930 aikana lapualaiset toimeenpanivat yli 250 kyyditystä tai kyyditysyritystä. Puolenkymmentä ihmistä menetti lapualaisrytinöissä henkensä.
Kesällä 1930 käynnistettiin myös valtuustojen ”puhdistus”. Valtuustot puhdistettiin saman kaavan mukaan noin 70 kunnassa. Kun kaikki kommunistiset valtuutetut eivät uhkauksista huolimatta suostuneet jättämään tehtäviään, vaatimuksia vauhditettiin muilutusten avulla. Räikeimmissä tapauksissa kyyditykset toteutettiin jopa kesken valtuuston kokouksen.
Lapuan liike vaati myös vaalikelpoisuuden ja äänoikeuden kieltämistä kommunisteilta sekä äänioikeuden kytkemistä varallisuuteen ja veronmaksukykyyn.
Käytännössä tämän vaatimuksen toteuttaminen olisi merkinnyt äänioikeuden riistämistä noin puolelta miljoonalta suomalaiselta. Suunnitelmissa olivat myös kansanedustajien lukumäärän supistaminen ja eduskunnan istuntokauden lyhentäminen ja kuolemanrangaistuksen käyttöönotto.
Aikansa mediailmiö
Oleellinen osa äärioikeiston valtaa ja vallankäyttöä olikin julkisuus. Kun Lapuan liikkeen todellista kannatusta ei koskaan mitattu vaaleissa, liikkeen kannalta oli merkittävää se, millaiseksi voimaksi se julkisuudessa miellettiin.
Suuret joukkokokoukset, näyttävät mielenosoitusmarssit ja Helsingissä vierailleet kansalaislähetystöt synnyttivät tehokkaasti kuvaa siitä, että liikkeen takana on valtava voima.
Sekä Lapuan liike että sen seuraaja Isänmaallinen Kansanliike olivat aikansa mediailmiöitä, vaikka koko käsitettä ei tuohon aikaan tunnettu.
Kumpikin liike eli julkisuudesta ja osasi käyttää julkisuutta myös taitavasti hyväksi. Kuohuntaa käytiin lehdistön ja Yleisradion ympärillä ja niitä myös härskisti hyödyntäen.
Erityisesti IKL rakensi taitavasti julkista brändiänsä karhutunnuksen ja sinimustan värimaailman ympärille. Käytössä olivat rintanapit, pinssit, solmiot, omat paidat ja jopa omalla logolla varustetut kahvikupit ja konjakkilasit. IKL perusti Suomeen myös oman ravintolaketjun, Musta Karhu -kahvilat
Vallankaappauksen tielle
Jatkuvat väkivaltaisuudet ja syksyllä 1930 tapahtunut presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys alkoivat kuitenkin hiljalleen nakertaa liikkeen kannatusta.
Keväällä 1932 tapahtunut Mäntsälän kapina oli eräänlainen Lapuan liikkeen jälkinäytös. Viikon ajan kapinajoukko, joita enimmillään oli Mäntsälässä 500-600 miestä, piti Suomea jännityksessä. Kapinapesäkkeitä syntyi myös Jyväskylään, Poriin, Seinäjoelle, Riihimäelle ja Hämeenlinnaan. Kaikkiaan kapinaliikehdintään osallistui noin 6000 miestä.
Ratkaiseva kapinan kukistamisessa oli Svinhufvudin keksiviikkoiltana 2.3.1932 pitämä vaikuttava radiopuhe, jossa presidentti suojeluskuntavalaan vedoten käski miehiä laskemaan aseensa ja lähtemään kotiin.
Ukko-Pekkana tunnettu presidentti saikin puheen vuoksi lapualaisilta uuden haukkumanimen – ”Akka-Pekka”. Presidentin puhetta kuunteli arviolta noin 200 000 suomalaista.
Omaa väriään kapinaviikkoon toi myös Lapuan liikkeen johtomiesten juopottelu. Kun kapinakenraali K. M. Wallenius pidätettiin, sekä pidätetty että pidättäjä, suojeluskuntien päällikkö, kenraali Lauri Malmberg olivat umpihumalassa. Matkalla Helsinkiin pidättäjä ja pidätetty naukkailivat viskiä siihen malliin, että pidätysmatka päättyi Helsingin Tähtitorninmäen ”Haaksirikkoisten patsaalle”, josta Wallenius passitettiin poliisin huostaan. Presidentti Svinhufvud antoi kosteasta pidätysmatkasta Malmbergille moitteetkin. Malmberg tosin selitti, että kapinakenraali Wallenius talttui paremmin viskillä kuin virsikirjalla.
Viina maistui kapinaviikon aikana myös muille johtomiehille. Ja kun kenraali Hannes Ignatius kävi puolessa välissä kapinaviikkoa Mannerheimin lähettiläänä tarkistamassa, kannattaisiko kapinaan yhtyä laajemminkin, oli loppupäätelmä se, ettei kannata, kun koko johtojoukko on kännissä ja kapina muutenkin huonosti organisoitu.
Lapuan liikkeen ihanteena oli Italian mallin mukaan vahva johtaja, diktaattori, joka syrjäyttäisi poliittiset puolueet. ”Missä on se mies, jolle valta voidaan luovuttaa?” kyselivät lapualaiset itseltään ja toisiltaan. Yksi kiihkeimmistä oli Lapuan yhteiskoulun rehtori Hilja Riipinen, ”Hurja-Hilja”, joka vaati ”miesten tekoja” kommunisteja vastaan. Sittemmin Riipisestä tuli Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja.
Nuori demokratia kesti kuitenkin tulikokeen, vaikka kuohunta jatkui vielä monta vuotta. Mäntsälän kapinan seurauksena Lapuan liike lakkautettiin, mutta sen toimintaa jatkoi tämän jälkeen äärioikeistolainen Isänmaallinen Kansaliike eli IKL. Isänmaallisesta Kansanliikkeestä tuli sittemmin myös eduskuntapuolue. Sodan jälkeen se lakkautettiin fasistisena.
