– Jos minä saisin päättää, syntymäpäiväkorteissa näkyisi päitä ponnistamassa ulos vaginoista.
Australialainen kuvataiteilija Patricia Piccinini istuu kotonaan Melbournessa. Hän kuvailee innoissaan – ja hiukan tuohduksissaan – uusimman teoksensa sisältöä. Se käsittelee syntymää.
– Syntymää pitäisi juhlistaa. Sen pitäisi näkyä kaikkialla: ikonisissa symboleissa, myös syntymäpäiväkakuissa, Piccinini sanoo.
Herääminen-videoteoksen ensiesitys on Helsingin Taidehallin Valon ja varjon välissä -näyttelyssä.
Piccinini haluaisi olla Suomessa todistamassa, kun uusi teos näkee päivänvalon, mutta ei voi. Australian Melbournessa on käynnissä toinen viikko koronakaranteenia. Piccinini on jumissa kotonaan puolisonsa ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa.
Lapset ovat etäopetuksessa. Tunnelma on taiteilijan sanoin intensiivinen – ja surullinen.
– Tämä on haastavaa aikaa koko perheelle. Olisimme halunneet tulla Helsinkiin. Taiteilijan työn suola on se, että pääsee ihmisten ja teostensa luo, kun ne ovat näytteillä.
Karanteenin vuoksi haastattelukin tehdään videoyhteyden välityksellä.
– Voimme lähteä talosta vain tunniksi päivässä ostoksille. Olen silti tyytyväinen, että me toimimme näin. Se osoittaa, että me välitämme yhteiskunnan haavoittuvaisimmista ihmisistä kuten hoivakotien asukkaista.
Etsikää minulle synnytysvideo!
Palataan videoteokseen. Piccinini halusi kuvata syntymää, koska syntymä ja kuolema ovat ihmisen elämässä ne kaksi tärkeintä asiaa. Syntymä on kaunis ja optimistinen tapahtuma, mutta se ei näy missään. Tämä hämmästyttää taiteilijaa.
– Haastan teidät: etsikää minulle netistä video, jossa kuvataan syntymää ja jota ei ole sumennettu tunnistamattomaksi. Netissä on pornoa joka lähtöön, mutta ei videoita syntymästä, Piccinini sanoo.
Taiteilijaa ihmetyttää myös tämä: Jos joku kuvaa syntymää, saa heti kiihkofeministin leiman.
– Ja me kaikki kuitenkin olemme syntyneet, useimmat meistä vaginasta. Siksi en käsitä, miksi aihe on tabu.
Piccinin videoteoksesta on vaikea sanoa, mikä olento syntyy tai synnyttää. Teos on yhtä aikaa kaunis ja luotaantyöntävä. Ei oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.
– Näytin sen lapsilleni ja he sanoivat: Äiti, kaikki eivät tule tykkäämään tuosta. Ajattelin, että okei, mutta minusta se on kaunis, iloinen ja hullu.
Piccinini osaa hämmentää
Piccinini tunnetaan maailmalla erityisesti hyperrealistisista veistoksistaan. Kuten uusi video myös veistokset ovat hämmentäviä. Yhtä aikaa luonnollisia ja luonnottomia, kauniita ja ällöttäviä, tuttuja ja outoja.
Piccinini luo maagisia olentoja, hybridejä, joissa yhdistyy piirteitä ihmisistä, eläimistä ja kasveista.
– Kuvaan khimaroita (myyttisiä taruhirviöitä) ja hybridejä, koska me teemme niitä myös elävässä elämässä. Me muutamme luontoa koko ajan, teemme uusia kasveja, muuntelemme eläimiä, jotta ne olisivat meille enemmän hyödyksi, Piccinini sanoo.
Taiteilija saa laatikoittain hiuksia
Piccininiä kiinnostaa, miten me määrittelemme luonnollisen ja luonnottoman. Tämä näkyy myös teosten materiaaleissa. Hämmentävän aidon näköiset, pikkutarkat veistokset syntyvät keinotekoisesta silikonista ja aidoista ihmisen hiuksista.
Silikonia taiteilija rakastaa, koska se jäljittelee ihmisen ihoa täydellisesti. Samasta syystä hän käyttää mieluiten oikeata karvaa.
– Siinä on tiettyä todenmukaisuutta. Haluan, että se näyttää oikealta. Haluan, että ihmiset (teosta katsoessaan) ajattelevat: tämähän on mahdollista, ymmärrettävää ja normaalia.
Taiteilija kertoo näkevänsä paljon vaivaa saadakseen käsiinsä juuri oikeanlaista karvaa.
– Saan laatikoittain hiuksia. Ihmiset kertovat leikanneensa tukkansa pois ja pyytävät minua tekemään siitä taidetta. Kampaajani kerää leikkaamiaan hiuksia ja minä myös ostan niitä. Erityisesti värjäämätön hius on todella kallista.
Myös kasveilla on oikeuksia
Monissa Piccininin teoksissa esiintyy olentoja, jotka hoivaavat toisiaan: saman tai eri lajin yksilöä. Helsingin näyttelyssä nähdään uusi veistos Taimi.
Siinä mies kantaa harteillaan poikaa, joka ei ole tästä maailmasta. Poika muistuttaa enemmän kasvia kuin ihmistä.
Silti miehen ja pojan välillä on selvästi yhteys, läheisyyttä ja rakkautta.
– Poika on hybridi, puoliksi kasvi, puoliksi ihminen, outo, surrealistinen ja kaunis. Hänen ihonsa on kuin kaarnaa ja siinä on nystyröitä. Hänen sormensa ovat kuin juuret ja tukkansa kuin naavaa.
Teos syntyi sen jälkeen, kun Piccinini kuuli 300-vuotiaasta puusta, joka aiottiin kaataa rakenteilla olevan moottoritien alta pois.
– Puu on nähnyt paljon ja alkuperäisväestö halusi säästää sen. Se on heille pyhä, menneiden aikojen pyhäinjäännös. Mietin, mikä on meidän tärkeysjärjestyksemme. Puu pitäisi säilyttää. Sitä ja sen sinnikkyyttä pitäisi kunnioittaa.
Piccinini halusi tehdä teoksen, jossa myös kasveilla on oma toimijuutensa, oikeutensa elää elämäänsä.
Korona todistaa: Olemme yhtä
Piccinini löytää yhteyksiä teemojensa ja maailmaa ravisuttavan pandemian välillä.
– Koronavirus tuo esiin sen, että me olemme yhteydessä kaikkiin planeetan eläviin olentoihin. Virus pystyy siirtymään lajista toiseen, koska meillä on sama DNA, koska meidän ruumiimme toimivat samalla tavalla.
Eri lajien välinen yhteys on avainasemassa Piccininin teoksissa. Piccini toivoo, että hänen taiteensa herättää empatiaa ja saa ihmiset asettumaan muiden lajien asemaan, miettimään, miltä tuntuisi olla joku toinen.
– Meidän pitää edetä yhdessä. Meidän pitää tunnustaa, että myös muilla lajeilla on tärkeitä oikeuksia. Ja ainoa tapa tehdä näin on huolenpidon ja yhteyden kautta.
Turha odottaa Hollywoodia
Piccini näkee itsensä osana humanismin jälkeistä liikettä, joka ei aseta ihmistä kaiken keskelle, luomakunnan kruunuksi, vaan tunnustaa myös muiden lajien, eläinten ja kasvien arvon.
Piccinini tuo esiin ajatuksia ja ehdotuksia ja toivoo, että ne voisivat toimia sytykkeenä keskustelulle. Siksi on tärkeätä tehdä taidetta, joka ei ole vain söpöä, ihanaa ja kaunista tai pelkästään groteskia, luotaantyöntävää ja inhottavaa.
Jompaankumpaan keskittyminen olisi Piccininin sanoin “Hollywoodia”.
– En halua tarkoituksella aiheuttaa pelkoa. Yritän saavuttaa tilan, jossa ihmiset tulevat teoksen luo ja alkavat vaappua kahden välillä: “Pidän tästä paljon”. “Ei. En todellakaan näe itseäni noin”. “Ei kun sittenkin. Pidän tästä”. Siinä tilassa katsojan mielessä herää kysymys: Mitä mieltä todellisuudessa olen. Sillä hetkellä voi alkaa ajatella itse.
Piccinini korostaa, että hän ei kehota ihmisiä ajattelemaan tai toimimaan tietyllä tavalla. Ei hänellä ole vastauksia.
– Yhdessä me voimme kuitenkin löytää ratkaisun. Haluan olla mukana keskusteussa. Siksi teen taidetta.
Patricia Piccinini: Valon ja varjon välissä -näyttely Helsingin Taidehallissa 25.10. asti.
