”Professori on ensisijaisesti opettaja. Se on vanha, lähes ikuinen ammatti. Kun itse vanhenee, sen merkitys vain kasvaa ajatuksissa - voi siirtää ja tulkita tietoa nuorille ihmisille.”
Näin sanoo taloustieteilijä, nobelisti Bengt Holmström (s. 1949) podcast-keskustelussa Kirsi Pihan kanssa.
Holmström kertoo nuorista, joiden tutkimussuunta, ehkä alakin, muuttui professorin takia. Se on vähän pelottavaakin, oma vaikutus toisten valinnoissa.
Mutta: ”On hienoa olla opettaja.”
Holmströmin ajatuksia on virkistävä kuunnella, sillä yliopistoista puhutaan nykyään lähinnä sanoilla rahoituskehys, säästöt, indeksijäädytys, tehokkuus, ja uupumus. Tutkimus on esillä rahoituksen saamisen tuskailun kautta, opiskelu typistyy pääsyvaatimusten muutoksiin.
Mutta siellä se silti on, yliopisto, jossa voi tavata jonkun, joka sytyttää valon, johdattelee tiedon äärelle, opettaa näkemään uutta ja ajattelemaan toisin.
Tarvitsin opettajia ja kollegoja, jotka antoivat omaa aikaansa, opettivat. He auttoivat löytämään oman jutun.
Opiskelin nuorena yleistä valtio-oppia Helsingin yliopistossa. Sieltä ei valmistu mihinkään. Jälkeenpäin mietin, milloin ehdin oppia mitään, kun aika meni töissä, matkoilla, opiskelijajärjestöissä, juhlissa ja kaljan roudaamisessa juhliin. Mutta niin vain kävi, että omaksuin professoreilta ja lehtoreilta valtsikalaisen ajattelun. Sain ikään kuin uudet silmälasit, joilla tarkkailla ja hahmottaa maailmaa.
Samoin kävi toimituksessa. Kokeneemmat toimittajat näyttivät kädestä pitäen, mitä on feature-journalismi ja miten aikakauslehteä tehdään. Nuorena en osannut haaveilla feature-toimittajan työstä, sillä en tajunnut, että sellainen työ on olemassa.
Tarvitsin opettajia ja kollegoja, jotka antoivat omaa aikaansa, opettivat. He auttoivat löytämään oman jutun. Pääsin osaksi ketjua, jossa tieto ja taidot kulkevat.
Ketään ei pitäisi heittää yksin yhtään minkään oppilaitoksen käytäville keksimään itselleen työtä.
90-luvulla ei puhuttu siitä, että jokaisen pitää itse keksiä itselleen työ. Nyt juuri muusta ei puhutakaan. Yksi ongelma tässä ajattelussa on, että nuortenkin oletetaan tietävän, mitä he haluavat tehdä isona, mikä heitä kiinnostaa, missä he voisivat olla hyviä. Ei suurin osa tiedä! Suoraan lukiosta ylioppilastodistuksella yliopistoon tulevat eivät ole lukeneet edes pääsykoekirjoja – niistä saattaisi huomata, jos ala ei nappaa ollenkaan. Itsekin menin aikoinaan kansainvälisen oikeuden kursseille, koska se kuulosti hienolta. Kävi ilmi, että se oli tosi tylsää. Sen sijaan Kiinan demografian kurssi: kuulosti ankealta, oli ihan järisyttävä, enimmäkseen erään professori Pengin ansiosta.
Nuori tai aikuinen, etkö tiedä, mikä sinua voisi kiinnostaa?
Ei se haittaa - edes palvotussa amerikkalaisessa huippuyliopistossa ei vaadita, että se pitäisi yksin keksiä.
Bengt Holmström on ollut Bostonin MIT-yliopistossa taloustieteen professorina. Hän sanoo Pihan podcastissa, että suurin ero suomalaiseen yliopistoon verrattuna on se, että kun nuoret tulevat MIT:hin, heidän ei tarvitse tietää, mitä he haluavat elämältä. Opiskelijoiden kiinnostuksen kohteet kuulemma heittelehtivät paljonkin. ”Me otetaan suurena tehtävänä se, että autetaan nuoria löytämään asia, josta he ovat kiinnostuneita. Minullakin oli vuodessa 20 opiskelijaa, joita autoin ja seurasin tässä löytöretkessä. Se tuntui hirveän tärkeältä.”
Löytöretki. Kuulostaa kiehtovammalta kuin haahuilu eri oppiaineiden välillä, vaikka kyseessä on sama asia.
Holmström kertoi omista opettajistaan Anu Nousiaisen kirjoittamassa Kuukausiliitteen jutussa jo vuonna 2009. Mieleeni on jäänyt tarina pitkätukkaisesta hipistä, professori Karel deLeeuwista, joka aloitti tunnin kertomalla, että on kääntynyt hindulaiseksi ja siksi häntä kutsutaan nyt nimellä RA. DeLeeuw kuoli traagisesti, kun opiskelija tappoi hänet vasaralla 1978. Mutta niin suuren vaikutuksen hän teki opiskelijaansa, että suomalaisetkin saivat kuulla vuosikausia myöhemmin hänen opetusmetodeistaan, kuten siitä, että ymmällään olevat opiskelijat laitetaan keskustelemaan matemaattisista teoreemoista.
”DeLeeuwilla oli sellainen sokratelainen tapa, että hän kysyi yhden kysymyksen ja tiedusteli, miten joku meistä lähtisi ratkaisemaan sitä. Me vastasimme jotain, eikä hän koskaan sanonut, ettei niin voi ajatella”, Holmström kertoo jutussa.
Niinpä. Vaikka miten voi ajatella.
Nyt kun ajan henki korostaa kontrollia, tehoa, suoritusten mittaamista ja vertailua muihin, olisi mahtavaa, jos yliopistot kulkisivat vastavirtaan ja määrittelisivät menestyksen omilla ehdoillaan. Yhteisiä löytöretkiä tuntemattomille vesille, aikaa etsiä.
Ketään ei pitäisi heittää yksin yhtään minkään oppilaitoksen käytäville keksimään itselleen työtä.
Tämä edellyttäisi muun muassa sitä, että professoreilla ja muilla opettajilla olisi aikaa tehdä – lainaan nobelistia - ensisijaista työtään eli opettaa.
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja ja yrittäjä, jolla ei ole koulutusta kumpaankaan näistä töistä.
Kolumnista voi keskustella 12.8. klo 23.00 saakka.