Viime vuonna Mäntän kuvataideviikkojen teemana oli erehtymisen jalo taito, ja monissa näyttelyn teoksissa hyödynnettiin huipputeknologiaa, kuten tekoälyä. Viime vuonna Mäntässä kiinnosti myös makkaraa mutusteleva Mona Lisa.
Tänä vuonna kuvataideviikoilla ei kuraattori Markus Kåhren mukaan ole varsinaista yhteistä teemaa.
– Tahdoin luoda näyttelyn, jossa katsoja voi vapaasti mennä kuvataidemaailman sisälle ja muodostaa ihan oman tarinansa. Ja että katsoja voi antaa taiteilijoille vapauden tehdä sellaisia teoksia, joita he nimenomaan haluavat tehdä.
Niinpä Mäntässä on tänä kesänä esillä teoksia videoinstallaatioista Man Yaun kolmiulotteiseentapettiin, jonka yhtenä elementtinä ovat tiffanylasityöt. Siiri Hännisen ja Tara Valkosen Pesä taas on pajuista ja hävikkikukista tehty temppeli, jonne voi paeta hälyä ja hälinää.
Kuraattori Kåhrella on ollut selkeä kuva siitä, millaisia taiteilijoita hän Mänttään täksi kesäksi halusi: Kåhre painottaa etenkin vuorovaikutusta.
– Hain taiteilijoita, joiden teokset ovat aktiivisia suhteessa tilaan ja yleisöön. Kyse on taiteilijoista, joiden teokset kommunikoivat sekä keskenään että tilan ja yleisön kanssa.
Tänä vuonna ääni ja musiikki ovat vahvasti esillä kuvataideviikoilla. Näyttelystä löytyy muun muassa säveltäjä Antti Auvisen Guitar Shoot -teos, jossa tarkastellaan, millaisia ääniä sähkökitarasta syntyy, kun se ammutaan tuusan nuuskaksi tuliaseella. Kati Raitisen ja Christian Lindbladin Surujen Jukeboksi taas tarjoaa musiikkia 1100-luvun Hildegard von Bingenistä tämän hetken äänimaailmoihin. Näyttelytilassa kuulee myös yllättäviä ääniviestejä ja -kuulutuksia vähän joka kulmassa.
Markus Kåhre on halunnut antaa tilaa kaikille taiteen kielille.
– Minulla on ollut ilo työskennellä sellaisten taiteilijoiden kanssa, jotka rikkovat rajoja ja menevät alueelta toiselle. Uskon, että kaikki kiinnostava tapahtuu jossakin siellä välissä ja siinä, mitä ei ole aiemmin tehty. Meillä on vahvoja taideblokkeja, joiden sisällä tehdään hyvin samanlaisia asioita, ja minua kiinnostaa se, mitä tällaisten blokkien sisällä ei tapahdu.
Installaatio syntyi vessapaperin ympärille
Kansainvälisen Post Theatre Collectiven Brutally Soft -installaatiossa tarkastellaan meille suomalaisillekin varsin arkista tapaa eli vessapaperin käyttöä: sitähän kuluu ihmisen fysiologisten toimintojen takia itse kultakin päivittäin paljonkin.
– Vessapaperin valmistamiseen käytetään puita, ja onhan se vähän outoa, että takapuolta pyyhitään puulla, ryhmässä ohjaajaja toimiva David Kozma kiteyttää.
Löytyykö vessapaperille sitten muita vaihtoehtoja? Iranilaistaustaisen monialaisen taiteilijan Bita Razavin mukaan löytyy.
– Aasian ja Lähi-idän kulttuureissa käytetään usein vessapaperin sijaan vettä ja pyyhettä, eli tällaista voisi kokeilla.
Brutally Softiin kuuluu myös oleellisena osana suurikokoinen, puuteollisuudesta kertova mekaaninen osio, joka pyörähtää liikkeelle, kun katsoja astuu installaation sisälle. Ryhmän mukaan teosta voisi myös sanoa esitykseksi ilman esiintyjää.
– Tutkimme sitäkin, missä esityksellisyys alkaa ja päättyy. Installaation ulkopuolella on tuoleja, joihin voi istua seuraamaan, mitä tapahtuu, kun joku menee installaation sisälle, David Kozma sanoo.
Mäntän kuvataideviikkoja järjestetään nyt kahdettakymmenettä kuudennetta kertaa, ja tapahtuma on yleensä ollut oivallinen läpileikkaus kotimaisesta nykytaiteesta. Mutta millaisia elementtejä kotimainen nykytaide tarvitsisi lisää? Post Theatre Collectivessa toimiva muusikko ja äänisuunnittelija Saku Kämäräinen summaa:
– Ääniteoksia kaipaisin enemmän, eli sellaiseen voisi panostaa. Täällä äänitaiteesta on kylläkin oikein kattava edustus, koska muusikoita on ollut runsaasti mukana.
