Työskennellessäni kirja-alalla olen tavannut lukuisia esikoiskirjailijoita, jotka kertovat kirkkain silmin kirjoittaneensa juuri kirjan, vaikka eivät koskaan itse lue kirjallisuutta.
Tämän viattoman typeryyden kuunteleminen tuntuu ehkä samalta, kuin seisoisi Tavastian yleisössä ja joutuisi todistamaan, miten artisti opettelee kitaransoiton alkeita spottivalossa.
Jokaisen muusikon tie on alkanut rakkaudesta musiikin kuunteluun. Ajattelisi, että jokaisen kirjailijan halu kirjoittaa syttyisi lukemisen kautta. Aina niin ei ole.
Pahimmillaan kirjat ovat täynnä virheitä.
Olen lukenut viime vuosina useampia suomalaisia esikoiskirjoja, joista paistaa lukemattomuus. Näissä kirjoissa kerronnan ratkaisut ovat yhtä uniikkeja, kuin kouluaineen aloitus lauseella ”aamulla heräsin sängystäni”. On halua tehdä, muttei halua perehtyä siihen mitä on jo tehty.
Pahimmillaan kirjat ovat täynnä virheitä. Aikamuodot voivat heitellä vailla logiikkaa, ja puhekieltä käytetään ilman harkintaa tai yhtenäisyyttä. Kun sivuja on kirjaa varten kertynyt liian vähän, on suurennettu fonttikokoa. Joskus tuntuu siltä, että jopa kustannustoimittajilla on jäänyt työ puolitiehen.
Suomi on niin pieni maa, että kirjoittamalla kirjan jostain rajatusta aiheesta, voi hetkellisesti kaapata julkisen puhetilan tuon aiheen ympäriltä.
Näille huonolaatuisille kirjoille on yhteistä, että niiden tekijät ovat usein entuudestaan tuttuja julkisuudesta. Heillä on rutkasti perinteisen median näkyvyyttä, someseuraajia ja todennäköisesti jo podcastkin kirjan aiheesta.
Suomi on niin pieni maa, että kirjoittamalla kirjan jostain rajatusta aiheesta, voi hetkellisesti kaapata julkisen puhetilan tuon aiheen ympäriltä. Kirjailijana tekijä muuttuu nopeasti asiantuntijaksi. Kutsun tätä keynote-kirjallisuudeksi.
Keynote-kirjallisuudessa kirjan tehtävänä on toimia sisäänheittotuotteena. Kirjoittamalla kirjan tekijä saa perinteisen median näkyvyyttä, joka taas lisää sosiaalisen median näkyvyyttä. Molemmilla saa kaupallisia yhteistöitä ja puhekeikkoja firmojen tyhy-päiville. Tässä kuviossa kirjan itsessään ei edes tarvitse olla tekijälleen taloudellisesti kannattava, koska puhujapalkkiot ja muut keikat tehdään hyvillä katteilla.
Häkkyrässä ei ole mitään moraalisesti väärää. Mutta olisi naiivia leikkiä, ettei se vaikuttaisi tällaisen kirjallisuuden laatuun.
Yleisesti laadun kirjallisuuteen tekevät muut kirjailijat. Nämä työhönsä perehtyneet taiturit antavat kirjallisuudelle sen aseman, minkä takia moni kirjailija-titteliä niin palavasti halajaa. Vaikka lukeminen ei kiinnostaisi, kirjailijan arvovalta kiinnostaa.
Keynote-kirjallisuus lainaa kirjallisuuden auktoriteettia ja yhteiskunnallista statusta antamatta itse mitään takaisin. Vähemmästäkin apurahakirjailija suivaantuu.
Keynote-kirjallisuudessa on muutama alalaji. Puhtaassa keynote-kirjallisuudessa tähtäimenä ovat juurikin puhekeikat, joten kirjan aihe on valittu mahdollisimman monelle organisaatiolle sopivaksi.
Luovuus, tulevaisuus ja elämän tarkoitus ovat sopivan epämääräisiä käsitteitä, että niistä selviää lähinnä siteeraamalla muita aiheesta kirjoittaneita, ja sitten komppaamalla raivokkaasti. Jos kirjoittaa kirjan vuodessa, pysyy riittävän pinnalla, ja sen myötä voi paiskoa sata puhekeikkaa vuodessa.
Kokemuskirjallisuudessa taas valitaan jokin rohkeaksi tulkittava aihe, kuten seksuaalisuus tai päihderiippuvuus. Näissä teoksissa mikään yksityiskohta ei ole liian vähäpätöinen painettavaksi. Kaikki koettu on sisältöä ja some on opettanut, että sisältö itsessään on arvokasta.
Kokemuskirjallisuudessa tekijän ei tarvitse voittaa lukijaa puolelleen kirjallisilla keinoilla, koska tekijä itsessään on kirjan päähenkilö. Hän on lukijalle jo tuttu, rakastettu hahmo somesta. Lifestylebrändit suitsuttavat tätä avoimuutta ja rehellisyyttä, sekä palkitsevat mainosdiileillä.
Toisaalta, julkkiskirjoja on tehty aina. Kun kirjallisuudelta loppuvat omat tähdet, on lainattava muilta kulttuurin aloilta. Tangokuninkaalliset, keihäänheittäjät ja näyttelijät ovat saaneet kovakantisensa. Kari Hotakaisen Kimi Räikkösestä kirjoittamalla elämäkerralla maksettiin varmaan se Päättymättömän riemunkin suomennosurakka.
Ehkä suurin ero piilee siinä, etteivät formulakuskit ja muut ole itse yrittäneet kirjoittaa kirjojaan. Heidän tarinansa ovat kertoneet kirjailijat, jotka ovat myös itse lukijoita.
Ronja Salmi
Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija. Hän yrittää kirjoittaa romaania, joka täyttäisi hänen omat laatuvaatimuksensa.
Kolumnista voi keskustella 26.10. kello 23:een saakka.