Kun ennen vanhaan joku kuoli, hänen lähiomaistensa haltuun saattoi jäädä kasapäin kirjeitä ja päiväkirjoja. Kaikki elämäkertoja lukeneet tietävät, että jossain vaiheessa omaiset ovat saaneet käydä niihin käsiksi. Niitä saa julkaistakin.
Nykyään enää harva kirjoittaa oikeita, perinteisiä kirjeitä, jotka on kirjoitettu tai painettu paperille ja jotka posti oikeasti kuljettaa postiluukkuun. Viestit sujahtavat lähettäjältä vastaanottajalle ykkösinä ja nollina, puhelimeen tai sähköpostiin. Päiväkirjatkin ovat osin muuttuneet blogimerkinnöiksi tai Facebook-päivityksiksi.
Kuka siis saa lukea sähköisiä kirjeitä tai viestejä henkilön kuoleman jälkeen?
No, kirjesalaisuushan on useimmissa Euroopan maissa voimassa oleva perusoikeus. Näin on myös Suomessa.
Mutta silti kysymys ei ole lainkaan helppo. Viestintävirasto ja viestintäministeriökin ovat siitä asiasta täysin eri mieltä. Yksi sanoo, että perusoikeuksien suoja ulottuu vain eläviin henkilöihin. Toinen taas toteaa, että kyllä sähköpostiviestit nauttivat luottamuksellisen viestin suojaa myös henkilön kuoleman jälkeen.
Salattujen tunnusten takana voi olla vaikka mitä tietoa, jolla on rahallistakin arvoa.
Me siis viestimme nykyään pääosin sähköisessä muodossa, mutta silti vain hyvin harva on tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia oman digitaalisen perintönsä osalta.
Kannattaisi varmaan miettiä tätäkin asiaa ajoissa. Voisi tehdä omaisuustestamentin lisäksi myös salasanatestamentin. Ihan vaan simppelisti omalle lähiomaiselleen, vaikka maailmalla kuulemma on jo sellaisiakin firmoja, jotka tekevät niin sanottuja tietovakuutuksia. Se tarkoittaa, että firma tallentaa korvausta vastaan kaikenlaisia salasanoja ja käyttäjätunnuksia.
Asia on kimurantti, ja virkamiehet puivat sitä parhaillaan.
Voisi tietysti ajatella, ettei vainaja joka tapauksessa ole enää keskuudessamme pahastumassa viestien lukemisesta, joten antaa palaa vaan. Ja samaan hengen vetoon tulee mieleen, että kai vainajallakin on oikeus yksityisyyteen.