EM-kisat menivät osaltani tosi hyvin. Mitaleja sateli ja suoritukset olivat kerrankin sellaisia kohtalaisen tylsiä. Toisin sanoen en tehnyt mitään idioottimaista gps-seurantaa katselevien viihdyttämiseksi, vaan homma oli takuumukavaa monotusta. Siitä olen jopa vähän ylpeä. Monesti jollain matkalla tulee nimittäin ryssittyä kuitenkin.
EM-kisoista jäi silti iso nälkä. Ensinnäkin kirkkaimmat mitalit jäivät puuttumaan ja viestissäkin lösäytin meidät loppumetreillä niukasti hopealle. Kulta oli aidanylityksen, paremman leimauksen ja kovemman kirin päässä. Samalla jäi myös pieni huoli siitä, saavutanko parasta menoa tänä vuonna.
Maailman suvereeni ykkönen, Simone Niggli, oli varsinkin pitkällä matkalla auttamattomasti omassa vauhdissaan. Silloin joskus vanhoina hyvinä aikoina pystyin nimittäin useimmiten pummeilla selittelemään tappioita ainakin omasta mielestäni, mutta nyt oli kyllä pakko myöntää karu totuus. Tossulla tulee pataan vielä ihan liikaa, jos kultaa aikoo MM-kisoista heinäkuussa saada. Ja niinhän se vaan on, että mitalinälkää ei omalla kohdallani muut värit samalla tavalla tyydytä.
Niinpä kisojen jälkeen nappasin kalenterin kätöseen ja rupesin punomaan isoja juonia takaa-ajon aloittamiseksi. Minullahan ei ole oikeastaan koskaan ollut ulkopuolisen valmentajan suunnittelemaa päiväohjelmaa, vaan olen vähän niin kuin kasvanut valmentamaan itse itseäni toisten apuja hyväksikäyttäen.
Olen toki joskus kokeillut juosta toistenkin pillin mukaan, mutta sen verran taiteillen olen homman tottunut vetämään, ettei kuri ja järjestys tuntuneet yhtään omilta jutuilta. Luonnonlapsena olen tottunut kirmaamaan silloin kovaa, kun kroppa sen vähänkin sallii. Laiska en ole ollut koskaan fyysisen harjoittelun suhteen, joten tärkein tehtävä valmentajillani ja muilla tukijoukoilla onkin pitää lähinnä välillä jarruja päällä, ettei tule vedettyä jalkoja telakalle ja kroppaa piippuun. Onneksi sentään lähistöltä tietotaitoa löytyy ja joskus jopa ymmärrän kuunnella viisaampia.
Mutta joka tapauksessa heinäkuun puoliväliin saakka on nyt jonkunnäköisiä suunnitelmia tehty. Ensinnäkin huippukuntoa pitää yrittää löytää tosi kovien rääkkien kautta. Talven pakkolevon jälkeen olen nimittäin tehnyt melkein kaikki kovat harjoitukset suunnistamalla. Kun leirejä on ollut paljon, ei vaan ole ollut aikaa ja paikkaa vetää mäkivetoja tai kovia intervalleja. Suunnistusmättämisessä on ehkä ollut se hyvä puoli, että taidollisesti olen saanut homman kuosiin, mutta metsäjuoksussa jää auttamatta viimeiset keuhkorakkulat rikkomatta, joten sitä äärimmäistä lujuutta on pakko hakea myös muilla rääkeillä.
Hyviä treenejä olisivat myös juoksukisat, mutta koska viikonloput ovat väistämättä täyteen tupattuja, niin sellaisiin ei taida löytyä mahdollisuutta.
Tarkoitus on myös vetää parin viikon määrällisesti kova setti. Heittää muutamia tosi pitkiä lenkkejä jossakin hienoissa maisemissa ja hakea kovuutta myös juoksemalla kovia harjoituksia useana päivää peräkkäin. MM-kisoissakin pitää nimittäin jaksaa ensin karsintakisat ja sitten finaalit, joten tuloskunnon pitää kestää myös vähän väsyneempänä. Koska tälläisessä takaa-ajossa vauhti tuppaa usein kiihtymään vähän liiankin kovaksi, on pakko kuitenkin pitää kaikkia suunnitelmia vain suuntaa-antavina. Heinäkuuhun ei ole enää niin kauan aikaa, että kaikkea ehtisi tehdä. Pitänee siis yrittää keskittyä niihin treeneihin täysillä, jotka ovat tärkeimpiä ja uskoa, että Simonenkin selkä lähenee.
Ja jos se ei lähene, niin sitten pitää vaan ottaa parempi reitinvalinta rastille ja kuitata taidolla koko potti. Suunnistuksessa on kuitenkin se rastin etsimispuoli, joka viime kädessä ratkaisee, kuka seisoo korkeimmalla korokkeella.
Nauttikaahan kevään mahtavista lenkkikeleistä!
Minna Kauppi