Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Työtaistelut olivat ennen vaatimista, nykyään puolustamista. Näin yksinkertaistaa Turun yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskinen.
Työntekijät vaativat 1970- ja 1980-lukujen kuluessa helpotuksia esimerkiksi työaikoihin ja paksumpaa palkkapussia. Viime vuosina työtaisteluiden sävy on kuitenkin muuttunut. Nykyään puolustaudutaan palkanalennuksilta tai irtisanomisilta. Vaatiminen on muuttunut puolustukseksi – ja parannus säilyttämiseksi.
Tilastokeskus on tutkinut työtaistelutoimia vuodesta 1970 lähtien. Lähimenneisyyden lakkoilu ja työtaistelut vaikuttavat tässä pitkän aikavälin tarkastelussa lastenleikiltä, sillä nykyisiin mielenilmauksiin verrattuna 1970- ja 1980-luvuilla käytiin massiivisia työtaisteluita.
Väestöön suhteutettuna kolmen rauhallisimman lakkovuoden joukosta peräti neljä on vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin ajalta. Vähiten työmielenilmauksia oli juuri vuonna 2008. Viime vuosi oli niin ikään rauhallinen.
Rajuimmat työtaistelut käytiin läpi vuosina 1973 ja 1977. Vuonna 1973 lakkoilivat rakennusteollisuuden työntekijät, 1977 puolestaan pankkialan työntekijät ja tekniset toimihenkilöt.
Yhteensä näiden kahden vuoden aikana menetettiin lähes viisi miljoonaa työpäivää. Se vastaisi nykyään yhden ihmisen vajaan 25 000 vuoden työpanosta.
Myös 1980-luvulta löytyy muutama joka viidettä työntekijää koskenut työtaisteluvuosi. Silloin lakkoilivat muun muassa opettajat ja muut korkeasti koulutetut sekä virkamiehet.
Pahimmat työtaistelut eivät siis ajoitu 1990-luvun lamavuosiin tai syksyllä 2008 iskeneeseen finanssikriisiin, vaikka tämä taloussuhdanteita seuraamalla olisikin loogista.
Lakoille kaksi perustetta: hyvät ja huonot ajat
Työoikeuden professori Seppo Koskinen kertoo, että työtaisteluiden syyt ovat tuskin koskaan yksiselitteisiä.
– Työtaisteluille esitetään kahdenlaisia perusteita. Työtaisteluihin ryhdytään hyvinä aikoina, koska silloin työnantajilla on jotakin annettavaa. Toiset taas selittävät asian niin, että työtaisteluihin lähdetään huonoina aikoina, koska silloin vaikutuksilla on suuri merkitys työnantajalle, Koskinen sanoo.
Mistä syytä sitten on etsittävä, jos sitä ei löydy suoraan suhdanteista?
Työtaisteluherkkyyden juuret löytyvät Kauppisen mukaan yhteiskunnan rakenteista, ilmapiiristä ja poliittisesta ympäristöstä. Myös vakinaisten työsuhteiden väheneminen on nostanut lakkokynnystä.
Työtaisteluita voidaankin lähestyä poliittisesti. Vasemmiston ja oikeiston välinen ero oli luonnollisesti 1970-luvulla nykyistä selkeämpi, mikä teki laajoistakin työtaisteluista ymmärrettävää työvoimapoliittista nokittelua. Työtaistelut eivät tuossa yhteiskuntapoliittisessa maisemassa näyttäytyneet kovinkaan erikoisina.
– Yhteiskunnasta on tullut yhtenäisempi, eikä kehitys suosi työtaistelujen syntymistä.
Yksittäiset ja paikalliset tapahtumat eivät heijastusvaikutuksistaan, eli esimerkiksi viennin takkuamisesta, huolimatta kerro koko totuutta suomalaisen työtaistelun ominaispiirteistä.
– Työntekijöiden ja -antajien välillä oli 1970-luvulla selviä konflikteja, ja niitä pidettiin luonnollisina. On ymmärrettävä, että työn ja pääoman välinen ristiriita oli 1970-luvulla todella selvä. Nyt näemme, että olemme kaikki samassa veneessä – jota työtaistelut sitten keikuttavat, työoikeuden professori Seppo Koskinen arvioi.
Ahtaajien lakosta on opittava
Viime viikkojen lakkokeskustelun ytimessä on puolestaan Koskisen mukaan elinkeino- ja työtaisteluvapauden köydenveto. Kun kahta perusoikeutta pidetään kaikissa tilanteissa yhtä vahvoina, on seurauksena jännitteitä.
– Olemme käsitelleet työlainsäädäntöä pitkään yhtenä könttänä. Työtaisteluvapauden ja elinkeinovapauden välinen ristiriita tietyissä tapauksissa on asia, joka pitää jatkossa ottaa entistä paremmin huomioon, Seppo Koskinen sanoo.
Koskinen nostaa esimerkiksi Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n ahtaajien lakon kesäkuun alussa. Noin 2 000 ahtaajaa seisautti työt päiväksi vastalauseena työnantajan uhkailulle ja venäläistyöntekijöiden palkkaepäselvyyksille Torniossa.
Tapaus on Koskisen mukaan malliesimerkki siitä, kuinka kaksi perusoikeutta törmäävät. Työtaisteluoikeuden voi nähdä jäävän toisarvoiseen asemaan elinkeinovapauteen verrattuna, kun liikutaan työtaisteluoikeuden harmaalla alueella, Koskinen miettii.
– Kun ei ole kyse työehtosopimuksesta ja kyseessä on tällainen erikoistapaus, niin on mietittävä, onko työtaisteluoikeus yhtä vahva. Toisaalta taas pienten mielenilmausten pitää olla mahdollisia. Jos paineita on, niin ne kyllä purkautuvat.
Yleistettynä tämä tarkoittaa sitä, että työehtosopimuksesta taistelevien osapuolten, paikallisten ammattiosastojen tai vaikkapa ahtaajien tapaan ulkomaisia kollegoja tukevien työntekijöiden työtaisteluoikeus ei ole aina täysin samanlainen.
Tasoittunut ja yhtenäistynyt poliittinen kenttä sekä vahva sopimiskulttuuri ovat Koskisen mukaan kaikki osasyitä siihen, että työtaisteluiden määrä on ollut viime vuosina jopa yllättävän alhainen. Tämä on Koskisen mielestä, perusoikeuksien ristiriidoista huolimatta, myönteinen kehityssuunta.
Vuosina 2012 ja 2013 vain alle prosentti työvoimasta oli mukana jonkinlaisessa työtaistelutoimessa. Yhtä rauhalliseen työtaisteluvuoteen päästiin Suomessa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1999 ja alle viiden prosentinkin vasta vuonna 1987.
– Meillä on yksinkertaisesti niin vähän työtaistelutoimia, että on mahdoton tunnistaa mitään selkeitä trendejä. Yksittäistapausten korostuminen keskustelussa voi tulevaisuudessa jopa nostaa työtaisteluhalukkuutta, professori Seppo Koskinen arvioi.
Yksittäiset 2000-luvun lakkovuodet
Vuosituhannen vaihteen jälkeen yksittäiset työtaistelujen ruuhkavuodet selittyvät nykymittakaavassa suurilla tai pitkillä työtaisteluilla. Esimerkiksi Metsäteollisuuden työsulku vuonna 2005 pysäytti paperialan viikoiksi. Sulun piirissä ol 24 000 paperialan työntekijää.
Vuonna 2010 lentoemännät ja stuertit pysäyttivät puolestaan yhdeksänpäiväisellä lakollaan suuren osan Finnairin lentoliikenteestä.
Vaikka työtaisteluita on Suomessa hyvin vähän, niin syyt mielenilmauksille ovat edelleen kaikille osapuolille tärkeitä. Sopimisen kulttuurissa pienetkin mielenilmaukset saavat usein huomiota.
Seppo Koskinen huomauttaa, että vuosikymmenten aikana hioutunut neuvottelu- ja sopimiskulttuuri on johtanut kuin varkain tilanteeseen, jossa työpaikkakohtainen sopiminen on unohtunut.
– Vastareaktiona on alettu puhua yksityisyydensuojasta ja itsemääräämisoikeudesta. Kaikki on työpaikoilla niin viimeiseen saakka säädeltyä, ettei varaa sopimiselle juuri ole. Sitten on syntynyt näitä pienempiä mielenilmauksia, Koskinen sanoo.
Työmarkkinaosapuolet tulevat lähiaikoina penkomaan työtaisteluasioita tarkasti.
Alla olevasta taulukosta voit tutkia Tilastokeskuksen virallisia työtaistelutietoja vuodesta 1970 alkaen.