Musiikkituottaja Ilkka "Ile" Vainio kertoo hämmästelleensä jo nuorena poikana, miksi tunnetuilla artisteilla oli eri nimi julkisuudessa ja arkielämässä.
– Tapasin useita laulajia, kun olin 12-vuotiaana pakkaamassa levyjä Finnlevyn varastossa. Silloin jo ihmettelin, miksi kaikilla on niin ihmeellinen nimi.
Vainion mieleen jäivät erityisesti Irwin Goodman, Markku Aro ja Frederik. Hänen isänsäkin taiteilijanimi oli Juha Watt Vainio. Artistinimen käyttäminen oli siihen aikaan enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
– Aina piti olla joku taiteilijanimi kuten brasilialaisilla jalkapalloilijoilla. Ikään kuin oma nimi ei olisi kelvannut.
Koriseva teki poikkeuksen sääntöön
Ile Vainio muistelee, että tilanne muuttui jo hieman 1980-luvulla.
– Joidenkin mielestä laulajan sukunimi ei voinut olla Koriseva, mutta Arja piti päänsä ja halusi esiintyä ristimänimellään. Silloinkin käytettiin pääasiassa vielä napakoita nimiä, joista artisti tuli kerta heitolla selväksi. Esimerkkinä siitä oli vaikka Kirsi Viilonen, joka oli Kikka, Vainio muistelee.
Ääni on nimeä tärkeämpi
Nykypäivänä suurin osa artisteista esiintyy omalla nimellään. Ile Vainion mukaan millä tahansa nimellä voikin nousta tähdeksi kunhan musiikki ja ääni ovat tunnistettavia. Taitelilijan pitää olla riittävän lahjakas.
– Vieläkin pitää miettiä, miten Johanna Debreczenin nimi kirjoitetaan, mutta siitä huolimatta hän on pärjännyt erinomaisesti. Joku Ylermi Niskanen voi olla vaikea maailmalla, mutta toisaalta eksoottinen. Ei näissä ole mitään sääntöä.