”17. marraskuuta, aamu.
Taas räjähdys. En mene suojapaikkaamme kotona. En halua elää. Haluaisin kuolla tämän vihon kanssa. Minulla on tarkoituksena kirjoittaa kaikesta erittäin tarkasti. Ehkä päiväkirjani löydetään, kuten Leningradin piirityksen aikana kirjoitettu päiväkirja. Se luetaan ja ymmärretään, ettei sotaa saa aloittaa.”
Tämä katkelma on peräisin 14-vuotiaan Polina Žerebtsovan päiväkirjasta, joka on kirjoitettu vuonna 1999 Tšetšeniassa. Žerebtsova asui pääkaupungissa Groznyissä molempien Tšetšenian sotien aikana ja oli 9-vuotias, kun ensimmäinen sota alkoi vuonna 1994. Hän haavoittui ja pääsi pakenemaan äitinsä kanssa Venäjälle vasta vuonna 2004.
– Lapsena minua tietenkin kauhistuttivat ja pelottivat kaikki asiat. Kauheinta oli kuitenkin se, kun näin kuolleita ihmisiä kaduilla pommitusten jälkeen ja kulkukoirat, joita oli todella paljon, söivät ruumiita. Olin 9-vuotias, kun tämä sattui ensimmäisen kerran ja näen siitä vieläkin painajaisia, kertoo Žerebtsova.
Päiväkirja auttoi nuorta tyttöä selviytymään sodan keskellä. Siitä tuli tytön paras ystävä, johon hän pystyi luottamaan. Osa päiväkirjasta on nyt suomennettu ja julkaistu kirjana Sodan sirpaleet – tytön päiväkirja Tšetšeniasta. Jo aiemmin päiväkirja käännettiin englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja sloveniaksi.
Kun kirja julkaistiin venäjäksi vuonna 2011, Žerebtsova alkoi saada uhkauksia Venäjän kansallismielisiltä ja häntä painostettiin lopettamaan kirjoittaminen. Kaksi vuotta sitten hän sai poliittisen turvapaikan Suomesta, mutta uhkauksia kohdistuu häneen ja hänen Venäjällä asuvaan äitiinsä edelleen. Tämän vuoksi Žerebtsova ei halua paljastaa tarkkaa olinpaikkaansa.
Ukrainan tapahtumat muistuttavat Tšetšenian sotia
Ukrainan konflikti tuo Žerebtsovan mieleen huonoja muistoja – hän näkee paljon samaa Tšetšenian sodissa ja nykyisessä Itä-Ukrainan tilanteessa.
– Syksyllä 1994 meitä tulittivat lentokoneet. Ne pudottivat pommeja suoraan kaupungin ja ihmisten päälle. Todella moni kuoli, eikä lentokoneissa ollut mitään tunnuksia. Moskova virallisesti kiisti kaiken, he sanoivat, etteivät he tiedä, kenen koneita ne ovat.
Žerebtsovan mielestä vastaava tilanne nähtiin Itä-Ukrainassa, kun alueelle ilmestyi sotilaita, joilla ei ollut tunnuksia, ja Moskova kielsi osallisuutensa konfliktiin.
Nationalismi kumpuaa Venäjällä sisältäpäin
Groznyistä Žerebtsova äitineen muutti Etelä-Venäjälle. Venäläisten suhtautuminen heihin yllätti kaksikon täysin. Žerebtsovan äiti on etninen venäläinen, kun taas isä oli tšetšeeni.
– Kun tulimme Venäjälle, muutuimmekin paikallisväestön silmissä tšetšeeneiksi. Meihin suhtauduttiin todella huonosti. Nationalismi kumpuaa Venäjällä sisältäpäin. Ajatellaan, että kaikki muut, esimerkiksi tšetšeenit, ovat mustia, eivätkä ole kunnon ihmisiä.
Vuoden aikana äiti ja tytär joutuivat muuttamaan yhdeksän kertaa.
– Meitä alettiin vainota. Ei voinut sanoa totuutta siitä, mitä oli kokenut. Esimerkiksi siitä, että venäläiskoneet pommittivat Groznyitä ja pommi räjäytti talon, jossa asui venäläisvanhuksia. Ihmiset hautautuivat elävältä, mutta kukaan ei voinut kaivaa heitä ulos sieltä, sillä ei ollut välineitä. Kolmen päivän ajan raunioista kuului vaikerruksia ja huutoja, Žerebtsova kertoo.
– Kun tällaisia asioita kertoo Venäjällä, sinua pidetään vihollisena. Syynä tähän on Putinin politiikka, jonka mukaan Tšetšeniassa asuu vain terroristeja, jotka täytyy tuhota. Mutta oikeasti siellä oli kokonainen kaupunki täynnä ihmisiä.
Groznyin raunioista rakennettiin uusi metropoli
Tšetšenian tilanne on viime vuosina ainakin näennäisesti rauhoittunut, ja pääkaupunki Groznyi on mahtipontisesti rakennettu uudelleen. Žerebtsova kuitenkin huomauttaa, että kaupunki on kymmenien tuhansien kuolleiden ihmisten veren tahrima.
– Monta elämää ja monta kohtaloa on haudattu. Nykyisessä diktatuurissa valtaapitäviä vastaan ei saa sanoa mitään, muuten joutuu joko vankilaan, pahoinpidellyksi tai tapetuksi. Jos katsoo pakolaisia, jotka tulevat Eurooppaan ja pyytävät turvapaikkaa, Tšetšenia on vieläkin rauhaton ja raskas paikka, eikä mistään demokratiasta ole puhettakaan, sanoo Žerebtsova syvään huokaisten.
”3. joulukuuta, 10:00
Lentokoneet pommittavat ja ovat pommittaneet jo neljänkymmenen minuutin ajan. Makaamme Nina- ja Stasja –mummojen kanssa tutulla paikallamme, lattialla. Aamuvarhaisesta asti on pommitettu. Meille ei suoda lepoa. Tänään on Aljonkan syntymäpäivä. Ajattelen häntä. Hän vaeltaa jossain Venäjän sydänmailla, mutta eipähän ole täällä, missä kaikkialla on vain kuolemaa. Makaan tyyny pään päällä turvana sirpaleilta ja kirjoitan. Minun on vaikea hengittää – sieluani särkee niin.”