Suurelle yleisölle tuntematon matkaratsastus nousi otsikoihin viime kuussa. Hevosurheilu-lehti kertoi, kuinka aikuinen mies osallistui Liedossa yli 60 kilometrin kilpailuun itselleen liian pienellä ratsulla, ponilla. Ratsukko tuli raskaassa kilpailussa maaliin tunnin muita myöhemmin, ja kilpailusuoritus hylättiin. Poni kärsi ylirasitusoireista, kuten korkeasta sykkeestä.
Suomen matkaratsastusseuran puheenjohtajan Seija Loukon mukaan laji saisi tulla tutuksi muulla tavalla.
– Tämä on ihan yksittäistapaus, eikä kerro lajista mitään.
Loukon mukaan laji on vaativa sekä ratsastajalle että hevoselle, mutta eläimen hyvinvoinnista ei tingitä.
– Eläinlääkäri tarkastaa hevosen alussa, välissä ja lopussa. Yleensä katsotaan, että hevonen on tarpeeksi virkeä ja hyvävointinen jatkamaan matkaa. Jos näin ei ole, kisaan ei pääse mukaan.
Kunnon on oltava kohdallaan
Suomessa melko tuntematon matkaratsastus on hevosen nopeus- ja kestävyyskilpailu. Lyhimmät matkat ovat parikymmentä kilometriä, pisimmillään ratsukot taittavat Suomessa 120 km. Tällaiset matkat vaativat treenaamista, sanoo Seija Louko.
Jos ratsastaja ei ole kunnossa, niin ei ole kohta hevonenkaan.
Seija Louko
– Lyhyemmillä matkoilla hevoselle riittää peruskunto. Pitempiä matkoja varten täytyy treenata enemmän ja ottaa huomioon hevosen ruokintaa ja valmentamista.
Vaikka matkaratsastukseen ei kuulu esteiden ylittämistä, vaihtelevissa maastoissa eteneminen laittaa myös ratsastajan taidot koetukselle. Ja kuntoa vaaditaan myös hevosen selässä.
– Myös ratsastajan täytyy olla fyysisesti hyvässä kunnossa, jotta hevonen jaksaa hänet hyvin kantaa. Jos ratsastaja ei ole kunnossa, niin ei ole kohta hevonenkaan, muistuttaa Louko.
Sykemittari tarkkailee jaksamista
Kymmenien kilometrien matkaa ei taiteta yhteen putkeen. Taukoa tarvitaan hevosen tarkastukseen ja tankkaamiseen.
Tauon aikana eläinlääkäri tarkistaa hevoset. Etenkin hevosten jalat ovat kovilla, kertoo janakkalalainen matkaratsastaja Elisa Käkönen.
– Pieniä vammoja tulee silloin tällöin. Jos hevonen alkaa ontua astuttuaan kuoppaan tai kolhittuaan itseään hokeilla, matka jää kesken.
Matkan aikana ratsastaja tarkkailee hevosen vointia. Omien aistien lisäksi käytössä voi olla myös sykemittari, kertoo Käkönen.
– Kun kisataan korkeammilla tasoilla, se on hyvä apuväline. Gps-laitekin on monella mukana vauhdin seuraamista varten.
Käkösen mukaan kokenut ratsastaja tuntee hevosensa ja tietää, milloin mennään äärirajoilla.
– Hevosetkin ovat yksilöitä, mutta jos syke nousee liian korkealle, pitää ottaa rauhallisemmin.