Jalokiviä, kultaa, hienoja asuja, koristeita ja käyttöesineitä Suomessa? Menestyneitä kultaseppiä Varsinais-Suomessa?
Olemme tottuneet näkemään menneen ajan Suomen köyhänä ja vaatimattomana, kaiken lisäksi Ruotsin alusmaana. Arkeologian dosentti ja taidehistorioitsija Visa Immosen mukaan kuva vaatii kuitenkin paljon tarkennusta ja täydennystä.
Nykypäiville on säilynyt yli neljäsataa arvoesinettä keski-ajalta ja uuden ajan alusta 1200–1600-luvuilta. Esineitä on tutkittu vähän ja Immonen on yksi harvoista, joka on tarkemmin perehtynyt niiden aikaan ja muun muassa syntyhistoriaan. Hän on luetteloinut ne kaikki. Immosen mukaan lähinnä museoissa ja seurakunnissa olevat esineet antavat värikkään ja uuden kuvan tuon ajan Suomesta.
Kultaseppä Sven takoi kuin saksalaiset
Ylellisyysesineiden kysyntä alkoi kasvaa nykyisen Suomen alueella keskiajalla. Esineitä myös valmistettiin Suomessa.
Tutkija Immonen kirjoittaa uudessa kirjassa Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä, että tunnetuin uuden käsityöläiseliitin jäsen on ollut Turussa toiminut Sven Guldsmed eli Sven Kultaseppä.
Sven tuli tietojen mukaan hyvin toimeen ja omisti kivitalon Turun keskustassa 1400-luvun puolivälissä. Hyvin toimeentuleva kultaseppä ei ollut mikään poikkeus sen ajan Suomessa. Seppien taidoissa oli suuria eroja, mutta parhaimmat sepät osasivat tehdä maljoja ja muita arvoesineitä samalla tavoin kuin läntisessä Euroopassa.
Asiakkaat osasivat myös vaatia sepiltä samaa laatua kuin vaikka ruhtinas olisi saanut Saksasta.
Käsityöläisten eliittiä edustaneita kultaseppiä on tietojen mukaan mahtunut säädellyille markkinoille parhaimmillaan joitakin kymmeniä yhtä aikaa, heistä suurin osa turkulaisia.
Juhanan hovi kulta-aika
Selvä piikki kultaseppien määrässä on ollut 1550- ja 1560-luvuilla. Ajasta voidaan Visa Immosen mukaan puhua suomalaisen ylellisen hovielämän kultaisina vuosikymmeninä.
Suomalaisen hovielämän keskus on ollut Turun linna. Immosen mukaan etenkin kaksi linnanisäntää elivät poikkeuksellisen loisteliasta aateliselämää.
Loiston aloitti Matias Kettilmundinpoika jo vuonna 1324. Linnan puvut, korut ja muut arvoesineet eivät kalpene keskieurooppalaisen aateliselämän rinnalla. Hän kuitenkin kuoli kahden vuoden isännyyden jälkeen.
Sen sijaan Juhana-herttuan kausi kesti jonkin verran pidempään. Linna laajeni hovin tarpeisiin ja juhlat olivat parhaimmillaan vuonna 1562, kun Juhana toi linnaan vaimonsa, puolalaisen prinsessa Katariina Jagellonican seurueineen ja esineineen. Juhana pisti parastaan ja Puolasta tuotiin kymmenittäin muun muassa kultaisia lautasia ja muita jalometalli- ja hopeaesineitä sekä vaatteita.
Vaikka näistä kulta-ajoista ei ole yhtään esinettä säilynyt, niiden määrästä kertoo se, että ne luetteloitiin tarkasti isäntäparin vangitsemisen jälkeen vuonna 1563. Luetteloinnissa selvisi, että Tukholmaan oli siirretty satoja kiloja kultaa ja hopeaa.
Ei vain linnassa satsattu esineisiin
Turun hovin aarteet olivat Suomessa poikkeuksellisia. Kuva ei arkeologi Immosen mukaan ole kuitenkaan niin yksioikoinen. Kursailematon rikkauksilla nauttiminen ei ollut vain hovin etuoikeus, vaan arvoesineitä hankittiin myös muissa säädyissä. Aatelisten lisäksi tyylitajua löytyi myös kirkon korkeilta virkamiehiltä ja ulkomaankaupalla vaurastuneilta porvareilta. Immonen puhuu erityisesti pukeutumisen korostamisesta sosiaalisena välttämättömyytenä, varallisuuden puitteissa.
Asema ja raha saivat näkyä julkisesti, porvareilla jopa soveliaisuuden rajat toisinaan rikkoen. Näyttävään pukeutumiseen ja ylilyönteihin puututtiin Ruotsin kuningaskunnassa muista maista poiketen vasta myöhemmin.
Säätyläisiä oli sen ajan väestöstä vain hyvin pieni osa. Siitä huolimatta Immonen ei epäröi sanoa, että Suomi ei poikkea arvoesineiden määrässä muista eurooppalaisista alueista. Varallisuuserot olivat sen ajan Suomessa muuta Eurooppaa pienemmät, joten tämä vähensi Immosen mukaan jonkin verran loistoesineiden kysyntää.
Kultaisia sormuksia myös talonpojilla
Säätyläisten lisäksi myös osa talonpojista laittoi rahaa arvoesineisiin, erityisesti hopealusikoihin. Yksi keskeinen syy tähän oli, että esineissä raha oli tallessa.
Porvarit omaksuivat jo keskiajan alkupuolilla Euroopassa yleistyneen vaakunaopin eli heraldiikan. Vaakunat olivat alun perin vain aatelisten käytössä, mutta vähitellen niitä ilmestyi aatelisten vaatteiden ja korujen lisäksi myös kauppiaiden sormuksiin. Sinettisormukset yleistyivät omine versioineen myöhemmin myös talonpoikien koruihin, joskus jopa kultasormuksiin.
Kultasormus ei ollut niin kallis, etteivät myös menestyneimmät talonpojat voineet niitä hankkia.
Sormusten muodot ja koristelu saivat yhä kekseliäämpiä muotoja keskiajan edetessä. Tekstien lisäksi sormuksiin upotettiin muun muassa safiireja ja rubiineja. Jalokivisormusten valta-aika alkoi 1500-luvulta. Sen aikaisia sormuksia ei kuitenkaan ole säilynyt kuin yksi jälkipolville.
Esineillä erottauduttiin
Juhana-herttuan ja hänen puolisonsa tärkein irtaimiston osa olivat esineiden rinnalla vaatteet. Vaatteilla ja niiden kankailla, kuten silkilllä, erottauduttiin muista. Vaatteiden kanssa myös korut yleistyivät. Aatelisten etuoikeus oli koristella itseänsä esimerkiksi ylellisillä ketjuilla vallan merkkinä. Muun muassa herttua Juhana omisti yli 20 kaulaketjua.
Ketjujen haluttavuudesta kertoo oikeuden merkintä vuodelta 1524, jolloin Tukholmassa asunut suomalaissyntyinen Markus oli syytteessä ketjuvarkaudesta.
Ketjujen lisäksi suosiossa olivat erilaiset vyöt. Hyvin tavallista oli, että henkilön testamentista tai irtaimistosta löytyi maininta useasta jalometallivyöstä. Aatelisnainen Filippa Flemingillä oli vuonna 1582 seitsemän vyötä, joista yksi oli täyskultainen ja siinä oli yhdeksän tuoksunappia.
Nappien lisäksi näyttävyydestä kilvoiteltiin vaatehakasilla, koristeheloilla, soljilla ja neuloilla. Myös tuoksut olivat tärkeitä noihin aikoihin. Suomen hienoimpiin kultasepäntöihin lasketaan tuoksunappi, joka on kuulunut Liuksialan kartanon kuuluisimmalle asukkaalle Kaarina Maununtyttärelle.
Ruokailussa erot esille
Eniten keskiajan esineistä on säilynyt nykyaikaan lusikoita. Vaikka lautasia tai tarjoiluvateja ei ole säilynyt jälkipolville, tiedetään, että entisaikaan juuri ruokapöydässä näytettiin vaurautta. Esimerkiksi Juhanan hovissa oli yli kaksikymmentä kiloa kultareunaisia hopealautasia.
Muun muassa ruokapöytien hopeakannut oluelle olivat tyypillisiä varakkaissa taloissa. Erilaiset juomasarvet yhdistettiin kuitenkin aatelisten elämään. Niistä tunnetaan vain yksi, Yläneen kartanon juomasarvi 1400-luvun lopulta. Kahden litran sarvea reunustaa kullatusta kuparista tehty koristevyö teksteineen.
Lusikoita Immosen luettelossa on viitisenkymmentä. Hopeisten lusikoiden arvellaan yleistyneen arkikäyttöön 1400-luvun loppupuolella. Vaikka tuotanto oli laajaa, lusikat olivat aina yksilöllisesti asiakkaiden toiveiden mukaan valmistettuja.
Myös lusikoista näkyy, kuinka myös Suomessa siirryttiin vähitellen 1500-luvulta lähtien renessanssityyliin. Lusikoiden varret venyivät, kun aatelisten pukumuoti muuttui röyhelöihin ja irtokauluksiin. Tosin tanakkavartiset lusikat pitivät hyvin pintansa muun kuin aatelin keskuudessa.
Arvoesineet häviävät kuninkaan menoihin
Arkeologian dosentti Visa Immosen arvion mukaan Suomen alueella käytetyistä arvoesineistä on säilynyt prosentin verran nykypäivään. Kun nyt tiedetyt esineet suhteutetaan väkilukuun, Suomen alue ei poikennut muista läntisen Euroopan alueista.
Seurakunnissa esineitä on säilynyt Immosen arvion mukaan joka kymmenes käytetyistä ehtoollismaljoista tai -lautasista. Niitä on jäljellä 29 maljaa ja 19 lautasta. Ne ovat pääosin suurelta yleisöltä piilossa eri seurakunnissa ja museoissa.
Immosen mukaan esineiden tuntemus vaihtelee paljon seurakunnasta toiseen.
Aateliset saattoivat hävittää arvoesineitään, kun muotivirtaukset vaihtuivat, mutta suurin syy jäljelle jääneiden esineiden määrään on ollut Immosen mukaan kuningas Kustaa Vaasan järjestämät takavarikoinnit sotien ja muiden menojen rahoittamiseen. Siirrot tehtiin osittain uskonpuhdistuksen varjolla.