Kun Jouko Kolhonen keväällä ajoi kanasensa pieneen tarhaan, ei hänelle tullut mieleenkään, että hän joutuisi kihisemään kiukusta kanojensa puolesta.
– Ihmiset heittelevät kanatarhaan pullonkorkkeja, risuja ja ruohokönttejä multineen. Kaiken huippu oli nainen, joka tarjosi kanoilleni paistettuja perunoita ja makkaraa, huokaa Kolhonen.
Hänestä on mukavaa, kun Linnoituksessa liikkuu lapsia, jotka haluavat käydä katsomassa kanoja ja viereisessä tarhassa laiduntavia lampaita.
"Lapsia pitää neuvoa"
– Mutta ihmisten välinpitämättömyys – vai liekö vain ajattelemattomuutta – on ihan käsittämätöntä. Lapsia en syytä. Sen sijaan aikuiset, joiden seurassa lapset tulevat tuohon meidän nurkalle kanoja katsomaan, saisivat katsoa peiliin, sanoo Kolhonen.
Hän kehottaa isiä, äitejä ja muita aikuisia opastamaan lapsia siinä, miten eläinten kanssa ollaan.
– Häkkiin ei saa heittää mitään ylimääräistä eikä kanoja saa ruokkia. Meillä on eläinten pitäjinä velvollisuus huolehtia kanojen hyvinvoinnista, mihin kuuluu myös ruoka, sanoo Kolhonen.
Kanat eivät pidä kovista äänistä
Kanat eivät myöskään pidä metelistä. Ne säikkyvät kovia ääniä, ja saattavat hätäpäissään munia nahkamunia.
Kolhosen mitta on jo sen verran täysi, että hän aikoo pystyttää toisen aidan kanatarhan ympärille.
– Ja jos sekään ei riitä, siirrän koko tarhan yksityisalueelle eli omalle pihalleni, sanoo Kolhonen.
Hän kuitenkin toivoo, ettei sitä tarvitsisi tehdä, ja kaupunkilaiset voisivat jatkossakin käydä ihmettelemässä kanatarhan elämää.