Oululainen Noora Pärssinen, 31, teki elokuussa Instagramiin päivityksen, jota hän oli suunnitellut jo pitkään.
Alun perin päivityksessä piti paljastaa, että hänelle ja hänen puolisolleen Miika Hiltuselle on tulossa vauva. Raskaus oli kuitenkin ehtinyt päättyä keskenmenoon raskausviikolla 10+6. Niinpä Pärssinen kertoi siitä.
Keskenmenon kertominen julkisesti ei ollut helppo ratkaisu. Saisiko hän olla niin surullinen, kun hänellä oli jo kaksi elävää lasta? Mitä ihmiset sanoisivat?
Lopulta asia kuitenkin tuntui liian tärkeältä salattavaksi.
Keskenmeno on aihe, josta moni ei kerro välttämättä juuri kenellekään. Juuri siksi se, että Noora Pärssinen ja Miika Hiltunen uskaltavat julkisesti puhua kokemastaan, on todella tärkeää, sanovat keskenmenosta tietokirjan kirjoittanut Ulla Järvi ja lapsensa raskausaikana menettäneiden asiaa ajavan Tähti ry:n Emmi Oksanen.
Se on tärkeää muun muassa siksi, että moni keskenmenon kohdannut kohtaa hyvin samanlaisia tunteita, vaikka jokaisen suru onkin yksilöllinen.
Ensin tuli järkytys...
Noora Pärssisellä ja Miika Hiltusella on ennestään kaksi lasta: Aatos, 2, ja Alli, 1.
Kun Pärssinen huomasi olevansa raskaana, hän säikähti. Kolmas lapsi olisi syntynyt ennen kuin Alli olisi ollut 1,5-vuotias. Perhe oli kuitenkin halunnut kolmannen lapsen pienellä ikäerolla edellisiin, joten ajatus raskaudesta tuntui lopulta hyvältä.
Pärssinen varasi ajan yksityiselle lääkäriasemalle, jotta raskauden kesto voitaisiin määrittää. Siellä ultrassa näkyi hento syke. Viikoiksi arvioitiin 7+4.
– Olin jotenkin ajatellut, että kun syke löytyy, mitään pahaa ei voi enää tapahtua, Pärssinen sanoo.
Vauvan tuloon ehdittiin valmistautua kolme viikkoa. Pärssinen kertoi jo työkavereilleen ja lähisuvulleen vauvan tulosta. Tässä raskaudessa ei ollut voimakasta pahoinvointia, toisin kuin kahdessa edellisessä.
Heinäkuisena sunnuntai-iltana Pärssinen vetäytyi sänkyyn lepäämään huonon olon takia. Sitten hän lähti kohti vessaa, ja kahden askeleen jälkeen reisiä pitkin alkoi valua jotain märkää.
– Oli pimeä, mutta heti tajusin, mistä on kyse.
Kun perhe sai hälytettyä paikalle lastenvahdin, Pärssinen ja Hiltunen lähtivät päivystykseen toteamaan, että kohtu oli tyhjä.
... sitten syyllisyys
Pärssinen kertoo keskenmenon jälkeen miettineensä, mitä väärää hän oli tehnyt. Oliko hän syönyt jotain kiellettyä, kun ei tiennyt raskaudesta vielä? Oliko keskenmenon aiheuttanut kesällä sairastettu korona vai stressi siitä, miten perhe selviäisi kolmen pienen lapsen kanssa?
Syyllisyys on hyvin yleinen tunne keskenmenon jälkeen, sanoo Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri, keskenmenoista tietokirjan vuonna 2007 kirjoittanut Ulla Järvi.
Hän sanoo, että jokaisen keskenmenon kohdanneen pitäisi saada kuulla, että keskenmenoa ei voi aiheuttaa ajatuksen voimalla. Eikä kovin helposti muutenkaan, sillä lapsia on aina syntynyt sotien ja nälänhädän keskelle. Tämä ajatus helpotti häntä omien keskenmenojen jälkeen.
– Ihmiskunta olisi jo sammunut, jos sikiön kehitys olisi herkkä kaikelle. Jos raskaudessa on kaikki kunnossa, se menee maaliin asti, Järvi sanoo.
Kuka saa surra?
Pärssinen kertoo miettineensä paljon, saisiko kahden lapsen äiti, joka on kokenut vasta yhden keskenmenon, olla niin surullinen.
– Hetkittäin minulla oli hirveän syyllinen olo siitä, kuinka paha mieli keskenmenosta tuli.
Tunne, että omaa tilannetta ei saisi surra, on hyvin yleinen keskenmenon kokeneilla. Se voi liittyä myös esimerkiksi siihen, kuinka alussa raskaus oli.
Tänä vuonna perustettu Tähti ry on ottanut jopa yhdistyksen arvojen keskiöön ajatuksen siitä, että kaikilla on oikeus surra, sanoo yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Emmi Oksanen.
– Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan oman lapsensa menetystä. Kaikilla on oikeus suruun, oli tilanne mikä tahansa.
Lohdutus voi kuulostaa vähättelyltä
Oksasen mielestä ulkopuoliset voivat joskus tahattomasti pahentaa tilannetta vähättelemällä surua, vaikka tarkoitus olisi aidosti lohduttaa. Keskenmenon kokenut ei esimerkiksi tarvitse muistutusta siitä, kuinka varhaisessa vaiheessa raskaus oli, kuinka perheessä on jo lapsia tai kuinka jotkut saavat lukuisia keskenmenoja.
Noora Pärssinen lopulta yllättyi, kuinka vähän hän sai vähätteleviä viestejä kerrottuaan keskenmenostaan somessa.
Sen sijaan häntä yllätti se, kuinka paljon hän sai viestejä tutuiltaan, jotka kertoivat kokeneensa myös keskenmenon. Viestit lohduttivat ja toivat vertaistukea, mutta myös hämmensivät.
– Oli järkyttävää, kuinka paljon niitä viestejä tuli ja kuinka yleinen keskenmeno on siihen nähden, kuinka vähän siitä puhutaan.
Sama oli hänen kokemuksensa myös somen ulkopuolella. Kun hän kertoi keskenmenostaan ihmisille, hän sai kuulla hyvinkin läheisten tuttujensa keskenmenoista ensimmäistä kertaa.
Vertaistuki ja tieto auttavat ja auttaisivat
Noora Pärssinen sanoo, ettei hänellä ennen keskenmenoa ollut selvää käsitystä siitä, kuinka yleinen keskenmeno on. Osin se johtuu hänestä siitä, ettei keskenmenoista uskalleta puhua. Niistä ei puhuta koulussa, julkisuudessa eikä välttämättä edes perheessä.
Hän ajattelee, että tapahtuneen kohtaaminen olisi ollut helpompaa, jos keskenmenot eivät olisi niin vaiettu aihe. Hän uskoo, että syyllisyyden tunnetta olisi ollut helpompi käsitellä, kun olisi tajunnut, että ei ole ainoa.
Tähti ry on perustettu juuri siksi, että faktatietoa ja vertaistukea raskaudenaikaisista menetyksistä on ollut vain hajanaisesti saatavilla, kertoo Emmi Oksanen.
Hänen mukaansa osa ihmisistä tietää keskenmenojen olevan yleisiä, mutta suurimmalle osalle keskenmeno on silti aina yllätys. Yksi ensimmäisistä reaktioista on etsiä siitä tietoa.
Edes keskenmenojen yleisyydestä ei Oksasen mukaan ole yhdenmukaista tietoa, vaan arviot ja laskutavat vaihtelevat. Esimerkiksi Terveyskirjaston mukaan 10–15 prosenttia todetuista raskauksista päättyy keskenmenoon ennen 12. raskausviikon täyttymistä, mutta joidenkin arvioiden mukaan keskenmenot ovat huomattavasti tätä yleisempiä.
Myöskään terveydenhuollossa ei ole selkeää ja yhdenmukaista hoitopolkua keskenmenon kohdanneille.
Kaikki eivät puhu, ja sekin on ok
Tietokirjailija, tiedetoimittaja Ulla Järvi sanoo, että keskenmenot ovat vaikea aihe lääketieteelle. Niiden estäminen on hyvin vaikeaa, ja siksi keskenmenoja ei kovin paljoa tutkita.
– Ei lääkäreillä ole paljoa sanottavaa keskenmenoista.
Järven mukaan keskenmenot ovat hirveän hankala aihe myös siksi, että ne osoittavat, kuinka paljon epävarmuutta koko lapsen saamiseen ja vanhemmuuteen liittyy. Ihmiskehon hallitsemattomuus ja elämän hauraus ovat vaikeita aiheita nykyihmiselle.
Järvi sanoo, että yksin keskenmenon kanssa voivat jäädä etenkin miehet. Heiltä hyvin harva kysyy mitään keskenmenosta.
Miika Hiltusen kokemuksen mukaan miehille keskenmenosta puhuminen voi olla vaikeaa jopa lähimmässä ystäväpiirissä. Kuuntele Hiltusen haastattelu alta:
Sekä Emmi Oksanen että Ulla Järvi korostavat, että jokainen keskenmeno on yksilöllinen kokemus. Kaikki eivät myöskään halua puhua siitä, ja sekin on ok. Emmi Oksanen kertoo, ettei hänkään ensin kertonut omasta keskenmenostaan kenellekään.
– Taustalla vaikuttaa omaksuttu näkemys, hiljainen sääntö, että näistä ei puhuta.
Suru kestää, mutta tunteita voi käsitellä
Aluksi Noora Pärssisestä tuntui todella vaikealta päästä yli tapahtuneesta, mutta nyt ajatus raskaudesta ei enää samalla tavalla pelota kuin aluksi.
Hän erosi keskenmenon jälkeen vähin äänin helmikuista odottaville perustetusta Facebook-ryhmästä mutta tietää perheitä, joille on syntymässä silloin lapsi.
– Ne helmikuisten uutiset jotenkin kolahtavat, kun tietää, mitä olisi voinut olla.
Suru voi kestää pitkään. Ulla Järvi kertoo edelleen laskevansa raskauden puolivälissä menettämänsä Iiriksen syntymäpäiviä, vaikka Iiris olisi jo aikuinen.
Pärssinen ajattelee, että surusta kertominen on myös auttanut vaikeiden tunteiden käsittelemisessä, vaikka ei ole niitä pois vienytkään.
15. lokakuuta vietetään keskenmenon kokeneiden päivää. Tähti ry käyttää termiä tähdenlentopäivä, joka kattaa myös muulla tavalla kuin keskenmenossa raskausaikana lapsensa menettäneet ja menetetyt lapset.
Voit keskustella keskenmenoista Yle Tunnuksella sunnuntaihin 16.10. kello 23 saakka.
Enemmän aiheesta: Pariskunnan tarina: neljä keskenmenoa reilun vuoden aikana – kukaan hoitajista ei ole kysynyt isältä, miltä hänestä tuntuu