Lempi Pitkälahti oli lähtenyt matkaan Sodankylästä, suunnannut ensin Petsamoon ja loikannut rajan yli Kuolaan. Päämääränä parikymppisellä naisella oli Pietari, minne hänen veljensä Urho oli paennut Suomen sisällissodan aikana.
Matka erämaiden halki etelään oli vaivalloinen, varsinkin kun Pitkälahti oli raskaana.
”Hän oli maahan tullessaan raskaana ja synnytti pojan, Toivon, oltuaan kolme kuukautta Pietarissa. Kun veli avioitui ja siirtyi Karjalaan 1928, lähti yksinhuoltaja Lempikin lapsensa kanssa Petroskoihin.”
Vuonna 1926 Neuvostoliittoon loikannut Lempi Pitkälahti on yksi suomalaisnaisista, jonka elämäntarinan historian professori Maria Lähteenmäki nostaa esiin vastikään julkaistussa tutkimuksessaan.
Tutkimus antaa uudenlaisen kuvan loikkareista: Suomesta sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon lähteneet punapakolaiset eivät olleet niin punaisia kuin tähän saakka on luultu. Etenkin naisten kohdalla aatteen paloa on liioiteltu.
– Punapakolaiset on leimattu tulipunaisiksi kommunisteiksi, mutta kun kävin läpi Suomesta lähteneiden naisten tarinoita, kävi ilmi, että suurin osa oli lähtenyt Neuvostoliittoon taloudellisista syistä, Maria Lähteenmäki Itä-Suomen yliopistosta toteaa.
Elämäkerrat ainutlaatuinen aineisto
Tutkimuksen pohjana on harvinainen aineisto: Neuvosto-Karjalaan lähteneiden naisten itsensä kirjoittamat pienoiselämäkerrat. Maria Lähteenmäki löysi kokoelman pölyttyneenä Karjalan tiedeakatemian kellarista.
– Suomalaiset olivat koonneet elämäkertoja 1930-luvun alussa eli viime metreillä ennen Stalinin vainoja.
Elämäkerrat avasivat tutkijalle ainutlaatuisen tien naisten taustoihin: keitä he olivat ja miksi he olivat jättäneet kotimaansa. Aiemmassa historian tutkimuksessa naiset ovat jääneet paitsioon.
Pakolaisia vai siirtolaisia
Punapakolaiset olivat Suomen sisällissodan jälkimainingeissa Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaisia. Maria Lähteenmäki erottaa joukosta sisällissodan päättymisen jälkeen lähteneet sotapakolaiset, myöhemmin itärajan ylittäneet loikkarit sekä amerikansuomalaiset.
Yhteensä itärajan ylitti vuosien 1918–1938 aikana yli 31 000 suomalaista.
– Heitä voisi yhtä hyvin sanoa siirtolaisiksi, mutta vakiintunut tapa on puhua länteen lähteneistä siirtolaisina ja Neuvostoliittoon lähteneistä punapakolaisina, Lähteenmäki toteaa.
Hän huomauttaa, että kummallakin joukolla oli sama päämäärä: he lähtivät Suomesta paremman elämän perässä.
Naiset lähtivät äärimmäisen köyhistä oloista
Suomesta Neuvosto-Karjalaan siirtolaisiksi lähteneistä naisista valtaosa oli lähtöisin köyhistä oloista Itä- ja Pohjois-Suomesta.
– Oli järkyttävää lukea, miten äärimmäisen heikoista oloista naiset olivat lähteneet. He olivat torpparien tai tilattomien tyttäriä. Iso osa heistä oli ollut lapsityöläisiä, Maria Lähteenmäki kertoo.
Kymenlaaksosta lähtöisin ollut Anni Laitinen onnistui loikkaamaan Neuvostoliittoon kolmannella yrittämällä. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vaikuttivat poliittisiin valintoihin.
”Lapsityöläisenä hän oli toiminut kesäkaudet Karhulassa sahalla ja lautatarhalla 'maalaripoikana'. Koulun loputtua hän oli sekalaisissa töissä, ja vasta täytettyään 16 vuotta hän oli päässyt sahalle vakinaiseksi työntekijäksi.”
Neuvosto-propaganda lupasi naisille tasa-arvoa, työtä, asunnon ja lapsille hyvän tulevaisuuden. Köyhät naiset oli helppo käännyttää.
Lupaus työstä piti
Kaikista lupauksista lopulta vain yksi toteutui. Töitä naisille oli Neuvostoliitossa tarjolla enemmän kuin he kykenivät tekemään.
Maria Lähteenmäki kertoo, että naisten oli koti- ja palkkatöiden ohella osallistuttava maanpuolustustyöhön ja opiskeltava neuvostoideologiaa.
– Elämä oli äärimmäisen kuluttavaa. Keskimääräinen elinikä oli 40 vuotta.
Kuormituksesta huolimatta 1920-luvun puolivälissä oli ajanjakso, jolloin suomalaisnaisten elämässä oli pilkahdus valoa. Valtaosa suomalaisista oli siirretty Karjalaan, jota he olivat alkaneet rakentaa.
Lempi Pitkälahti oli esimerkiksi päätynyt Karjalaan muuttaneiden kanadansuomalaisten perustamaan kommuuniin, Säteeseen. Siellä hän avioitui kommuunia johtaneen Kalle Siikasen kanssa.
”Tilaa nimitettiin kohta jo kehuvasti 'Karjalan kukkaseksi'. Perustajajäsenet olivat suomalaisia, jotka eivät osanneet venäjää, ja koko kommuuni pidettiinkin tiukasti suomenkielisenä uusia jäseniä valittaessa.”
Menestyksen aika jäi lopulta lyhyeksi. 1930-luvun taitteessa Stalin vahvisti valtaansa ja Neuvostoliitto alkoi kääntyä kohti diktatuuria.
Toivo muuttuu tuhoksi
Punapakolaisten kohtalo Neuvostoliitossa oli lohduton. Arviolta jopa 15 000 suomalaista tuhottiin Stalinin vainoissa.
Heistä yksi oli Lempi Siikasen (os. Pitkälahti) aviomies Kalle, joka pidätettiin vuonna 1937.
”Kalle Siikasta, joka oli hakemassa vaimoaan Lempiä ja vastasyntynyttä poikavauvaansa sairaalasta, olivat vastassa miliisit. Kalle laski vauvan sängylle ja jätti sydäntä särkevät jäähyväiset perheelleen. Hän aavisti, ettei toista paluuta olisi.”
Lempi-vaimo selvisi Stalinin puhdistuksista. Sen sijaan monen muun suomalaisnaisen elämä päättyi sorakuopan reunalle.
Maria Lähteenmäen mukaan teloitetuista suomalaisnaisista valtaosa oli tavallisia naisia ja perheenäitejä. Hän kertoo käyneensä läpi vajaan 500 vainoissa tuhotun suomalaisnaisen historian ja vain 7 prosentilla oli joskus ollut jonkun puolueen jäsenyys.
– Suomessa naisia haukuttiin kommunisteiksi, mutta Neuvostoliitossa heitä syytettiin nationalisteiksi ja porvareiksi.
Naisia passitettiin myös vankileireille, missä kuolleisuus oli korkea.
Vain demokratia on naisten ystävä
Suomen valtio oli tietoinen Neuvostoliitossa tapahtuvasta terrorista, mutta tyytyi seuraamaan kansalaistensa teloituksia sivusta.
– Suhtautuminen oli nihkeää. Apua saattoi saada, jos perheessä oli pieniä lapsia ja asui lähellä rajaa. Myös asevelvollisuusikäiset miehet saattoivat päästä takaisin, sillä ajateltiin, että heille on tarvetta Suomessakin, Maria Lähteenmäki kertoo.
Suomen valtio havahtui punapakolaisten kohtaloon vasta pari vuotta sitten, kun kysymys nostettiin esiin Helsingin Sanomissa. Valtioneuvosto myönsi vuonna 2020 Kansallisarkistolle rahoituksen tutkimushankkeeseen, jonka tavoitteena on selvittää Neuvostoliittoon lähteneiden suomalaisten kohtalo perin pohjin.
Lähteenmäki toivoo, että Neuvosto-Karjalaan lähteneiden naisten tarinoista otettaisiin oppia.
Ensinnäkin yhteiskuntaluokkia ei saisi päästää erkanemaan liian kauaksi toisistaan. Toiseksi on pidettävä kiinni demokratiasta.
– Demokratia on ainoa poliittinen järjestelmä, joka on kansakuntien ja naisten ystävä.
Kursivoidut tekstit ovat otteita Maria Lähteenmäen teoksesta Punapakolaiset — Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa.
Enemmän aiheesta: