Marjo Akkasen tie itkijänaiseksi ei ollut itsetäänselvyys.
– Näin parikymmentä vuotta sitten televisiosta arkistosta kaivettuja itkuvirsiä. Ne olivat niin koskettavia, etten kyennyt kuuntelemaan niitä ollenkaan.
Kärkölässä asuva Akkanen löysi viiteisen vuotta sitten itkuvirsikurssin etsiessään laulukursseja. Hän päätti tutustua lajiin.
– Tajusin, että se olikin minun juttuni.
Kun valittaa ei saanut, itkettiin vaikka metsän puille
Itkuvirret ovat karjalaista perinnettä. Perinne alkoi hiipua sotien jälkeen, kun karjalaiskylien väki hajosi maailmalle. Uudelleen itkuvirret löydettiin 1990-luvulla, kun muun muassa kansanmuusikot kiinnostuivat niistä.
Karjalaiset itkuvirret kuuluivat oman väen, perheen ja kyläyhteisön sisälle. Niitä esitettiin siirtymäriittien yhteydessä, häissä ja hautajaisissa. Myös sotaan tai kotoa lähtijälle saatettiin itkeä.
– Naisten kuului osata äänellä itkeminen yhtä lailla kuin käsityötaitokin, Marjo Akkanen kertoo.
Muoto oli säännelty, alkusointua käytettiin, samoin kiertoilmaisuja. Esimerkiksi vainajan nimeä ei saanut lausua, jottei paholainen vienyt kuolleen sielua.
Niin sanotut tilapääitkut liittyivät omiin murheisiin.
– Kun karjaismorsian erotettiin yhteisöstään ja vietiin pois lapsuudenkodistaan, valittaa ei saanut. Morsian saattoi kuitenkin mennä metsään ja itkeä puille, Akkanen kertoo.
Itkuvirsissä on koko elämän kirjo
Perinteisille ja nykyitkuille yhteistä on edelleen tunteen jakaminen. Itkeminen tapahtuu aina kuulijalle. Nyt esiinnytään oman yhteisön sijaan konserteissa, tapahtumissa ja erilaisissa tilaisuuksissa.
Nykyitkujen aiheet vaihtelevat. On onnitteluitkuja, kiitollisuusitkuja, muistelu- ja suruitkuja. Myös henkilökohtaisille ja yhteiskunnassa tapahtuville kriiseille itketään. Ukrainan sodasta on esitetty julkisia itkuja, samoin koronasta.
– Joskus itkijä on tilattu yksityisitilaisuuksiin ja juhliin, mutta harvemmin nykyään hautajaisiin, Marjo Akkanen kertoo.
Itkijöillä on oma yhdistys, Äänellä itkijät ry, joka järjestää kursseja, työpajoja ja koulutusta. Jäseniä yhdistyksessä on viitisenkymmentä, pääosin naisia, joukossa muutama mies.
Nykyitkujen pateettisuus ja mollisointu ovat vanhaa perinnettä. Ilmaisu ja muoto ovat vapaampia, jokainen tekee omat itkuvirtensä.
Itkuvirret eivät vaadi laulutaitoa, mutta äänen hallinta ja hengitystekniikka ovat tärkeitä, syvät henkäisyt saavat kuulua.
Tärkeintä itkuvirsissä on Marjo Akkasen mukaan esittäjän eläytyminen aiheeseensa, aito tunne esityksen takana.
– Itkuvirret ovat väline, jonka avulla vaikeita tunteita voi purkaa. Vaikka lähdetään raskaasta aiheesta liikkeelle, päästään lopulta kiitokseen ja valoon, hän sanoo.
Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 6.11.2022 klo 23:een saakka.