– Jos haluat saada Jumalan nauramaan, kerro hänelle suunnitelmasi.
Tällä sananlaskulla ukrainalainen Mariia Zhyhurt kuvaa ajatuksistaan Ukrainan sodan jälkeiselle ajalle.
Ukrainassa hänellä oli paljon suunnitelmia. Venäjän hyökkäys pisti kaiken päälaelleen.Yhdessä tunnissa Zhyhurt pakkasi koko elämänsä, otti mukaan kaksi teini-ikäistä lastaan ja lähti Suomeen. Mies jäi Ukrainaan.
Nyt Maria Zhyhurt asuu Tampereella vastaanottokeskuksessa, opiskelee suomen kieltä ja haluaa töihin.
Erityisesti yhtä asiaa hän painottaa: hän tuli Suomeen pakon edessä. Jos sotaa ei olisi syttynyt, hän olisi edelleen kotonaan rakastamassaan maassa.
”Jos olen täällä, haluan tehdä töitä ja maksaa veroja”
Länsi-Ukrainasta kotoisin olevalle Mariia Zhyhurtille Suomi ja Pirkanmaa olivat tuttuja parin vuoden takaisesta ajasta sesonkityöntekijänä.
– Silloin tosin näin vain luontoa ja metsää, en esimerkiksi Tamperetta.
Suomeen hän tuli, koska hän halusi saada lapsensa turvaan. Sen jälkeen hän halusi nimenomaan Tampereelle, koska kaupungissa on vastaanottokeskus, jossa tietoa voisi saada paremmin kuin syrjempänä.
Sitä nimittäin tarvitaan, sillä kaikkien maassa asumiseen liittyvien sääntöjen opettelu on ollut todella vaikeaa.
Kun hän tuli Suomeen ja meni poliisiasemalle, Zhyhurt ei ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi hakea turvapaikkaa. Hän ei tuntenut olevansa pakolainen, hän tuli Suomeen vain sodan takia.
– Yritin selittää, että jos olen täällä, haluan olla asukas, tehdä töitä ja maksaa veroja. Haluan olla hyödyllinen paikassa, joka pitää minut ja lapseni turvassa.
Suomen järjestelmä toimii ”hitaasti mutta varmasti”
Suomea pidetään usein erityisen byrokraattisena ja mutkikkaana maana.
Ukrainalaisten vastaanotossa maa on onnistunut hyvin, arvioi Ukraina-koordinaattorina Tampereen seurakuntien Marhaban-keskuksessa työskentelevä Olesia Klesman. Hänen tehtävänään on auttaa Tampereelle saapuneita ukrainalaisia ja edistää heidän kotoutumistaan Suomeen.
– Tilapäisen suojelun direktiivi oli todella sujuvaa juuri Suomessa. Todella nopeasti järjestyivät myös esimerkiksi vastaanottorahan maksut ja asumiseen liityvät kysymykset.
Klesmanin käsityksen mukaan ukrainalaiset ovat myös tyytyväisiä siihen, miten Suomessa hoidetaan asioita.
– Hitaasti mutta varmasti.
Isoin omien asioiden hoitamiseen liittyvä ongelma on puuttuva yhteinen kieli viranomaisten kanssa. Aina tulkkia ei käytetä, jolloin vaikeitakin asioita yritetään selvittää Googlen käännösohjelman avulla.
Nyt Klesmania mietityttää se, kuinka kauan ukrainalaisten kotikuntaoikeuden saaminen voi viedä.
Yle kertoi aiemmin tällä viikolla, että Venäjän hyökkäystä paenneista ukrainalaisista osa on oleskellut Suomessa helmi-maaliskuussa vuoden verran. Kun vuosi tulee täyteen, tilapäistä suojelua saava henkilö voi hakea kotikuntaa Digi- ja väestötietoviraston kautta.
Esimerkiksi Tampere voi saada ukrainalaisista noin 250 uutta asukasta.
Klesmanin mukaan jonot virastoon ovat pitkät, ja prosessissa voi mennä neljäkin kuukautta.
Tietämättömyys tuntuu raskaalta, yhteisö tuo voimaa
Mariia Zhyhurt on kiitollinen Suomessa saamastaan avusta. Suomalaiset ovat valmiita auttamaan.
– Viranomaisetkin ovat ystävällisiä. Jos en ymmärrä jotain sääntöjä, he kyllä selittävät. Arvostan sitä kovasti.
Kaupungit auttavat tavoilla, jotka ovat niille ennestään tuttuja, Zhyhurt pohtii. Mutta ukrainalaisille kaikki on uutta ja työlästä. On vaikea ymmärtää, mihin toimistoon mennä ja mitä siellä tehdä.
Suomalainen järjestelmä voi Zhyhurtin mukaan näyttää ukrainalaisesta hitaalta ja jähmeältä.
– Ukrainalaiset ovat nopeampia, suomalaiset tekevät kaiken askel askeleelta, mikä vie enemmän aikaa. Siksi ukrainalaiset voivat joskus vaikuttaa kärsimättömältä.
Aluksi Zhyhurtinkin oli vaikea sopeutua siihen, että jonkin asian hoitumisessa ei mennyt päiviä tai viikkoja, vaan kuukausia.
Zhyhurt on ammatiltaan englanninopettaja. Hän on jo vieraillut TE-toimistossa, ja opiskelee nyt suomea.
– Me ukrainalaiset haluaisimme olla hyödyllisiä täällä. Meidän oli pakko tulla tänne. Ei ollut vaihtoehtoja.
Voimaa Zhyhurt saa ukrainalaisten yhteisöstä. Sosiaalisen median kanavissa vaihdetaan kokemuksia, annetaan vinkkejä ja tarjotaan käännösapua. Niissä Zhyhurtkin on voinut auttaa muita ja kysyä itsekin neuvoa.
– Selitämme toisillemme: älä ole kärsimätön, tällainen systeemi on.
”Olemme kaikki oppilaita”
Tampere on ollut Mariia Zhyhurtin ja hänen lastensa koti noin kahdeksan kuukauden ajan. Hän toivoo sen olevan sitä sen ajan, kunnes Ukrainaan on taas turvallista palata.
Tampereella on paljon ystäviä, lasten ystävät ja urheiluharrastus, vapaaehtoistyö englannin alkeiden opettajana, omat kieliopinnot.
– Olemme kaikki oppilaita, lapseni ja minä.
Ukrainan sotaan perehtyneet toimittajat Jenny Matikainen, Suvi Turtiainen ja Maxim Fedorov keskustelevat siitä, miksi Ukrainan sotaan ei saa kyllästyä.
Voit kommentoida juttua 19. joulukuuta kello 23 saakka.