– Minä olin sinä iltana Jyväskylässä elokuvissa ja kun palasin kotiin kirkonmäelle, muistan että oli erittäin kaunis ja valoisa ilta, näin aloittaa Pirjo Luukkainen kertomuksensa Äänekosken kirkon tulipalosta heinäkuun 15. päivän vastaisena yönä vuonna 1968.
Luukkaisen koti oli aivan kirkon tuntumassa ja hän havahtui yöllä siihen, että kirkko oli tulessa.
– Menin vinttikamariini, jossa asuin kesät. Sitten alkoi puolen yön jälkeen kuulua ääniä ja kun katsoin kirkon suuntaan näin, että sinne tuli paloautoja.
Kirkko oli nuorelle Luukkaiselle rakas rippikirkko. Hän piti kovasti virsien laulamisesta.
– En aina nuorempana jaksanut saarnoja kuunnella, vaan ylhäällä parvella laskin ihmisiä ja odottelin kovasti laulamaan pääsyä.
Luukkainen pukeutui ja riensi katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Hän seurasi kirkon paloa aamuneljään saakka.
– Se oli niin järkyttävä näky. Minun kotikirkkoni oli täysin tulessa.
Tilanteen dramaattisuutta lisäsi se, että paloyönä sää muuttui rajusti: kaunis kesäyö vaihtui rajumyrskyksi, kun ihmiset kokoontuivat seuraamaan paloa.
Äänekoskelaisten tyrmistystä ja järkytystä lisäsi jo seuraavavana tieto siitä, että kirkko oli sytytetty tahallaan.
– Jo aamulla tiedettiin tuhopoltosta ja siitä, kuka sen poltti.
Luukkaiselle kotikirkon menetys merkitsi heti kahta asiaa. Oman isoäidin hautaaminen ja siunaaminen tapahtui avoimen haudan äärellä hautausmaalla ja naimisiin hän meni seurakuntatalolla pienessä huoneessa.
– Tämmöiset tärkeät oman elämän vaiheet ja tapahtumat muistaa siitä, että ei ollut kirkkoa.
Monelle myös uuden kirkon rakentaminen oli kova pala. Vanhan kirkon korjaamista toivottiin ja aiheesta koottiin adressi, mutta ratkaisua jouduttiin odottamaan vuosia ja korjaamisen mahdollisuus meni ohi.
– Vieläkin on sellaista väkeä, jotka eivät uutta kirkkoa hyväksy. Heillä on vain se vanha kirkko mielessä.
Lisää aiheesta: