Suoratoistojätti HBO:n ja viihde-elektroniikkayritys Sonyn yhteistuotanto The Last of Us -sarja alkoi tammikuussa. Viihdejätit ottivat ison riskin satsatessaan lähemmäs sata miloonaa dollaria videopelimateriaaliin, joka on yleensä siirtynyt valkokankaille heikoin tuloksin.
Tiivistetysti sarja kertoo Joelin ja Ellien selviytymisestä raunioituneessa Yhdysvalloissa, jonka väestöstä valtaosa on muuttunut zombeiksi parasiittimaisen sienen levittyä ihmisiin.
Sarjan ensimmäinen kausi on nyt yli puolenvälin, ja sitä voinee jo luonnehtia menestykseksi. Katsojaluvut nousivat ensimmäisen kolmen jakson ajan miltei miljoonalla katsojalla per jakso, mitä ei talousmedia Forbesin mukaan tapahtunut edes sellaisten viime vuosien kehuttujen megahittien kuin Game of Thronesin, White Lotuksen tai Euphorian kohdalla. Sarjan IMDB-elokuvatietokannan käyttäjäarvostelujen keskiarvo on yli yhdeksän kymmenestä.
Kuuntele keskustelu aiheesta:
Myös kriitikot ovat olleet pääosin mielissään. The Guardianin mukaan sarja on ”yksi parhaista tv-sarjoista, joita tulet näkemään tänä vuonna”. Pelimedia Gamespotin arvostelun mukaan ”sarja tuntuu uudelta alulta videopelisovituksille”. Filmilehti Empire antoi sarjalle viisi tähteä ja kehui sarjan kuvaustyötä ”aavemaisen kauniiksi”.
Videopelitaustan yltiömäinen korostaminen sarjan kohdalla on ehkä hieman turhaa. Jo alkuperäinen peli on itsessään kovin elokuvamainen, ja moni pelin kohtaus on kääntynyt sellaisenaan näytellyksi. Vielä ei ehkä voi arvioida, onko sarjan menestyksessä kyse videopelisovitusten läpilyönnistä.
Voi olla, että The Last of Us -pelin käsikirjoitus ja visuaalinen toteutus olivat vain niin poikkeuksellisen hyviä, että sen tv-sovitus onnistui kuin puoli-ilmaiseksi.
Kiintymyksenosoitukset kiven alla
Pelin ja etenkin sarjan ytimessä kun ei ole toiminta tai sienizombiet, vaan ihmisen käyttäytyminen epätoivoisissa tilanteissa. Pahimman mahdollisen toteuduttua sarjan hahmot koittavat keksiä syitä jatkaa täysin armottomaksi muuttuneessa maailmassa. Tästä seuraa Iltasanomien arvostelun mukaan tarina, jonka pääosassa ovat ”ihmiset, luottamus ja selviytyminen”.
Sarjan kivikovien hahmojen vaivalla irtoavat hellyydenosoitukset tekevät The Last of Usista kivuliaan koukuttavaa katsottavaa. Pääosien Pedro Pascalin ja Bella Ramseyn isä-tytär -dynamiikan kehittyminen on pelottavaa seurattavaa: kaiken menettänyt Joel yrittää olla kiintymättä vielä varovaisen optimistiseen Ellieen, tässä kuitenkaan onnistumatta.
Useista viime vuosien menestyssarjoista poiketen sarja on hyvin väkivaltainen ja raavaan maskuliininen. Pascalin raakalaisen ja suojelijan välillä häilyvä isähahmo on jo noussut somen kuolauksen kohteeksi, tyylilehti GQ:n mukaan ”maailmanlopun internet-daddyksi”. Herkkyys on tiukassa myös Ramseyn ronskissa Elliessä, joka on nuoresta iästään huolimatta tarvittaessa yhtä armoton kuin Joel.
Sarjan aseiden latausääniä säästelemätön äijäily on kuitenkin samanaikaisesti ennakkoluulotonta ja kliseiden kustannuksella rälläilevää. Totutusta poikkeavan ihmiskuvauksen tiivistää parhaiten alkuperäismateriaalista merkittävästi poikkeava kolmas jakso, jota Helsingin Sanomien muutoin sarjan suhteen nuivassa arvostelussa luonnehdittiin ”riipaisevaksi, hauskaksi ja kaikin puolin upeaksi.”
Jakso on kuvaus miestenvälisestä rakkaudesta, kuitenkaan verta, pumppuhaulikoita ja pickup-maastureita unohtamatta. Homopari saa apokalypsin alla uuden tilaisuuden onneen zombeja varten ansoitettujen aitojen ympäröimässä turvasatamassa. Idylli on kuitenkin koko ajan yhden luodin tai pureman päässä uudesta, vielä pahemmasta maailmanlopusta.
Sarjan toistaiseksi ainut romanttista suhdetta kuvaava jakso on saanut Yhdysvalloissa kehuja myös maan pelaajayhteisön seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta, jotka ovat kyllästyneet peliviihteen monotonisuuteen.
Surkeiden ihmiskohtaloiden sarja
Kolmosjakson päätös on The Last of Usia omimmillaan kuvatessaan pitkän, pitkän selviytymistaistelun loppusuoraa. Jaksosta toiseen toinen toistaan traagisemmat ihmiskohtalot kuljettavat tarinaa eteenpäin, eikä käsikirjoituksessa juuri toivo pilkehdi.
Tämä yhdistelmä tekee sarjan menestyksestä hämmentävän ilmiön.
Time-lehden kriitikko Judy Berman kysyykin arvostelussaan: Mikä on sarjan pointti? Siinä missä Bermanin mukaan HBO:n parhaat post-apokalyptiset sarjat kuten The Leftovers ja Station Eleven tarjoavat katsojalle ”ainutlaatuisia visioita henkisyydestä, taiteesta ja rakkaudesta”, The Last of Us on vain puhdasta masokismia.
Tätä ei nykyhetkessä puutu tosielämästäkään, Berman esittää.
Koronapandemian, Venäjän Ukrainan-suurhyökkäyksen sekä viimeisimpänä Turkin ja Syyrian maanjäristysten myötä uutis- ja somesyötteissä näkyvä maailma on mennyt aina vain synkempään suuntaan.
Ruumiit, rauniot ja väkivalta ovat asettuneet pysyväksi osaksi kuluttamaamme uutiskuvastoa. Voisi olettaa, että ihmiset eivät halua nähdä edellämainittuja enää omilta ruuduiltaan viihteenä.
The Last of Usin korkea katsojaluvut kertovat, että todellisuudenpakoilu ei aina toimi sillä tavalla kuin voisi olettaa. Kenties kyse on siitä, että tällä hetkellä selviytymiskuvauksille on polttavaa kysyntää, olivat ne sitten kuinka karmeita tahansa.
Varsinaisia opetuksia sarjoilta ei välttämättä odoteta, koska se olisi vielä sienizombejakin epärealistisempaa: viime vuosien tosielämänkään kriiseistä on hyvin vaikea muodostaa mitään koherentteja elämänohjeita.
Oletko katsonut The Last of Us -sarjaa? Voit osallistua keskusteluun.
Lue lisää:
Analyysi: Downshiftaava isä on 2000-luvun uusi toimintasankari