Kehot kiemurtelevat ja hytkyvät lattialla. Naisten kasvoilta voi lukea tuskaa, kauhua ja epätoivoa.
Tältä näyttää ja tuntuu Venäjän hyökkäyssota, kun ukrainalaiset ja suomalaiset tanssitaitelijat heittäytyvät yhteiseen luomisprosessiin Helsingissä sijaitsevassa tanssisalissa.
Luomistyön tuloksena syntyi tanssielokuva 365 – Tanssi Ukrainalle.
Harkovasta kotoisin olevalle tanssijalle Nina Bulgakovalle elokuva on totista totta.
– Tämä elokuva kertoo siitä, että ukrainalaiset ovat eläneet 365 päivää sodan helvetissä.
Tanssiessaan Nina Bulgakova elää uudestaan sodan ensi hetket. Bulgakova muistaa, kuinka hän soitti heti ensimmäisenä äidilleen tarkistaakseen, onko tämä elossa. Taustalla jyrisivät pommien äänet.
– Olimme niin peloissamme. Emme tienneet, mitä tehdä.
Sota toi tanssijat samaan kaupunkiin
Bulgakova lähti ensin Tšekkiin, josta hän saapui Suomeen viime syksynä tanssijakollegoidensa Anastasiia Mostovan ja Katerina Zhuravlovan kanssa. Yhdessä he muodostavat tanssiryhmän nimeltä Ethno Contemporary Ballet.
Kun suomalainen koreografi Hanna Brotherus kuuli ukrainalaisten tanssitaiteilijoiden saapuneen Suomeen, hän otti heihin heti yhteyttä ja kutsui nämä kotiinsa syömään.
– Sota oli tuonut meidät samaan kaupunkiin. Tiesimme, että meitä yhdistää intohimo tanssiin ja tahto käsitellä tilannetta kehollisesti, Brotherus kertoo.
Kun Brotherus pyysi mukaan vielä suomalaiset tanssijat, Elina Häyrysen, Mirva Mäkisen ja Saida Sollan, ryhmä oli koossa.
Naiset kokoontuivat tanssisaliin. Yhteinen liikekieli löytyi improvisoinnin kautta.
– Avain hyvälle yhteistyölle on, että olemme sataprosenttisen avoimia ja rehellisiä toisillemme. Kun aloimme luoda liikekieltä tanssiin, tutustuimme toisiimme ja jaoimme ajatuksiamme sekä tunteitamme sodasta, Bulgakova kertoo.
Tanssi on kuin terapiaa
Tanssijat työstivät teoksen valmiiksi vain viidessä päivässä ennen kuvausten alkua. Brotheruksen mukaan naisten välinen yhteys ja voima kannattelivat luovaa työtä.
– Meidän välissämme ei ole mitään muuta kuin ohut iho. Me olemme samaa ja kannamme samaa painoa tästä järkyttävästä asiasta, mutta eri tavalla.
Tunteiden näyttäminen ja jakaminen oli raskasta, mutta palkitsevaa.
– Itkimme paljon. Ensin se oli hyvin vaikeaa, mutta myös kaunista. Se oli kuin jonkinlaista terapiaa, Bulgakova kertoo.
Toivo, sisaruus ja rohkeus kantavat eteenpäin
Harjoitustauoilla tanssijat lukivat sotauutisia ja pitivät yhteyttä läheisiinsä Ukrainassa.
Nina Bulgakovan äiti muutti sodan alettua Länsi-Ukrainaan, jossa hän edelleen asuu, mutta hänen 17-vuotias Uljana-tyttärensä halusi jäädä Harkovaan jatkamaan opintojaan. He puhuvat päivittäin videopuheluita.
– Sota on kypsyttänyt häntä. Hän vaikuttaa ikäistään vanhemmalta. Olen niin ylpeä hänestä.
Tanssielokuvan lopussa myötätunto ja toivon pilkahdus nousevat esiin.
– Tuskan lisäksi filmi kertoo myös toivosta, sisaruudesta ja rohkeudesta, Bulgakova summaa.
Bulgakova on kiitollinen kaikesta tuesta, jota ukrainalaiset ovat saaneet suomalaisilta. Hän ei ole menettänyt toivoa.
– Toivon ja rukoilen, että tämä kauhea sota päättyy pian.