Ennen kuin oli junia, ihmisen nopein tapa siirtyä paikasta toiseen oli vuosituhansien ajan hevosen selässä. Eläinten – etenkin hevosten – hyödyntäminen liikkumisessa oli iso käännekohta ihmiskunnan historiassa. Uusi keksintö mullisti maankäyttöä, kauppaa ja sodankäyntiä.
Helsingin yliopiston johtamassa, Science Advances -lehdessä julkaistussa kansainvälisessä tutkimuksessa on löydetty ensimmäiset suorat todisteet ratsastamisesta viisi vuosituhatta sitten.
Hevosen kesyttämisestä on vahvaa arkeologista näyttöä noin vuosilta 3500–3000 ennen ajanlaskumme alkua. Aivan aluksi ihmisiä ilmeisesti kiinnosti hevosten antama maito, mutta kun hevonen oli kesytetty, jollekulle juolahti ennen pitkää mieleen, että isosta eläimestä oli muuhunkin kuin lypsettäväksi.
Ratsastaminen oli varsin tavallista Mustanmeren-Kaspian arojen paimentolaisten kulttuurissa jo vuosina 3000–2500 eaa., sanoo Helsingin yliopiston arkeologian professori Volker Heyd.
Kouriintuntuva näyttö siirtymävaiheesta on kuitenkin tähän saakka puuttunut.
Jamnat olivat Mustameren-Kaspian arojen paimentolaiskansaa, joka levittäytyi porukka porukalta Kaakkois-Euroopan reheville laitumille ja osui siellä yksiin varhaisten maanviljelijöiden kanssa.
Jamnoilla oli aikansa huipputekniikkaa, jollaista Euroopassa ei tunnettu. He olivat keksineet pyörän ja vaunut. Niiden ansiosta ja myös hevosen selästä he pystyivät hyödyntämään laajoja alueita suurten eläinlaumojensa laitumiksi.
Jamnojen muuttoliike ei kuitenkaan ollut välttämättä vain oma valinta. Taustalla saattoi vaikuttaa ilmastonmuutos: kun idän sateet vähenivät, karjalle oli etsittävä ravintoa muualta. Asia vaatii lisätutkimuksia.
Ryhtyivätkö ihmiset ratsastamaan ennen muuta siksi, että se oli aiempaa tehokkaampi tapa paimentaa karjaa? Oliko se keino tehdä entistä kauemmaksi ulottuvia nopeita ryöstöretkiä? Vai osoitettiinko sillä arvoasemaa?
tutkimuksessa virinneitä jatkokysymyksiä
Jamnoilla oli hevosia, siitä ei ole epäilystäkään. Heidän asuinpaikoiltaan ja joistakin haudoistakin on löytynyt hevosenluita. Ensimmäisistä ratsuista on kuitenkin ollut vaikea saada arkeologista näyttöä.
Varhaisten ratsastajien käyttämät varusteet – jos niitä edes olikaan – eivät ole olleet omiaan säilymään. Riimujen merkit hevosen hampaissa ja alaleuassa eivät myöskään välttämättä tarkoita, että ihminen olisi noussut hevosen selkään.
Tuoreessa tutkimuksessa vastauksia löytyi ratsukkojen toisesta osapuolesta, ihmisistä, joiden luihin ratsailla vietetty elämä oli jättänyt jälkensä. Tutkimuksessa ei varta vasten lähdetty etsimään juuri niitä, vaan havainnot tulivat aluksi yllätyksenä.
Istuessaan ratsun selässä hajareisin, etenkin ilman satulaa ja jalustimia, ratsastajan on pidettävä kiinni hevosen selästä ja tasapainotettava jokaista askelta alavartalon ja reisien lihaksilla. Lihasten kiinnityskohtiin lantioon ja reisiluihin jää uutterasta ratsastamisesta kertovia merkkejä.
Samanlaisina toistuvat liikkeet voivat aiheuttaa myös kulumia lonkkamaljan pyöreyteen ja reisiluiden kaulaan ja varteen. Ylös-alas-liikkeestä hevosen selässä voi koitua selkärangan rappeuma. Paljastavia ovat myös putoamisesta tai hevosen potkusta tai puremasta kertovat vammat.
Tutkittavina oli 217 vainajaa, jotka haudattiin nykyisten Romanian, Bulgarian ja Unkarin alueella vuosina 3021–2501 ennen ajanlaskumme alkua. Valtaosa luurangoista löydettiin kurgaaneiksi kutsutuista jamnojen hautakummuista.
Aikuisista vainajista 15 prosenttia pääteltiin mahdollisesti ratsastajiksi. Viiden muun osalta kriteerit täyttyivät niin hyvin, että tutkijat ovat jokseenkin vakuuttuneita heidän ratsastajuudestaan.
Sellainen oli muun muassa 30–40 vuoden iässä kuollut mies, jonka jamnakulttuurille tyypillinen hauta löytyi Strejnicusta Romaniasta. Hän oli 165-senttinen, seitsemisen senttiä lyhyempi kuin populaationsa miehet keskimäärin, mutta yhtä lailla jykevää tekoa kuin aikalaisensa yleensä.
Hänen luustonsa kertoo hänen nousseen ratsaille jo hyvin nuorena ja viettäneen hevosen selässä paljon aikaa. Ristinikaman parantunut vamma puolestaan todistaa mahdollisesta ratsastusonnettomuudesta. Hän oli luultavasti pudonnut takamukselleen, tutkijat päättelevät.
Pitkään luultiin, että jamnat rynnistivät Eurooppaan hyökkääjinä, jotka pakottivat vakiintuneelle populaatiolle väkivalloin geeninsä, käsityksensä suvusta ja indoeurooppalaisen kielensä.
Juuri tuohon aikaan eurooppalaisia kuoli joukoittain, mikä tuntui tukevan käsityksiä suurista verilöylyistä. Oudoltahan moinen ylivalta tosin kuulostaa, sillä Volker Heyd arvioi jamnoja tulleen Eurooppaan kaikkiaan vain joitakin kymmeniätuhansia. Täällä eli ennestään seitsemisen miljoonaa ihmistä.
Nykytutkimuksissa ei ole löytynyt todisteita fyysisestä väkivallasta. Vahva vaihtoehtoinen hypoteesi on, että eurooppalaisia niitti kulkutauti, joka kenties tuli jamnojen mukana. Tutkimuksissa on löytynyt mahdolliseksi syypääksi ruttobakteeri.
DNA-analyysit ovat osoittaneet, että Euroopan vakiintuneen väestön ja jamnatulokkaiden välillä oli selvä geneettinen ero mutta kulttuurien kohtaaminen oli paljon luultua vivahteikkaampaa, sanoo Helsingin yliopiston tutkijatohtori Bianca Preda-Bălănică.
– Olemme alkaneet ymmärtää, miten monimutkaisia vaihtoprosesseja uusien tulokkaiden ja paikallisten välillä tapahtui aineellisessa kulttuurissa ja hautaustavoissa kahdensadan vuoden aikana ensikosketuksesta, Preda-Bălănică kertoo.
Yksi luuranko sai tutkijat myös miettimään, olisiko ratsastuksen alkua venytettävä vieläkin kauemmaksi menneisyyteen kuin viiden vuosituhannen taakse.
Unkarista Csongrad-Kettöshalomista löydetty vainaja pääteltiin hautausasentonsa ja hautaesineidensä perusteella jo kauan sitten itäiseksi tulokkaaksi. Tuoreissa luuanalyyseissä puolestaan täyttyivät kaikki kuusi ratsastajan kulumien ja vammojen kriteeriä. Hänet kuitenkin haudattiin jo noin vuonna 4300 eaa.
Tutkimus on osa kansainvälistä monitieteellistä YMPACT-projektia, jonka kotipesä on ollut viiden vuoden ajan Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksella.
Vaikka suurin osa jamnojen hautakummuista on tuhoutunut, uudet tutkimusmenetelmät antavat lisää keinoja hautojen jäljittämiseen ja jamnojen tarinan selvittämiseen.
Hauta-arkeologia, aineellisen kulttuurin tutkimus ja maisema-arkeologia ovat projektin ydintä, mutta jamnojen arvoituksia ratkotaan monilla muillakin keinoilla, genetiikasta kielentutkimukseen, biokemiasta paleoklimatologiaan.
Niiden avulla pyritään ymmärtämään Eurooppaa viisituhatta vuotta sitten mullistaneita muutoksia, jotka näkyvät täällä edelleen muun muassa siinä, että eurooppalaiset ovat keskimäärin pidempiä kuin ihmiset muualla maailmassa.
Vaikutukset myös kuulee joka päivä: indoeurooppalaisia kieliä puhutaan läpi maanosamme, englannista venäjään, islannista espanjaan. Jamnojen perintöä kulttuurissamme näyttää olevan myös yksiavioisuus ja miehille vakiintunut valta-asema.
Jamnoista tuli modernin eurooppalaisuuden peruskivi, summasi Volker Heyd joitakin vuosia sitten haastattelussaan Helsingin yliopiston sivulla.
Kuuntele Areenasta:
Pronssikausi myllersi Euroopan kulttuurin. Mitä tiedetään Suomen pronssikaudesta? Siitä kertomassa on Helsingin yliopiston arkeologian professori Mika Lavento.
