Kuolema on elämää suurempi asia ja sen kanssa kun saa olla päivittäin tekemisissä, niin se tuntuu etuoikeutetulta, sanoo Palliatiivisen keskuksen osastonylilääkäri Anu Usvasalo Lapin keskussairaalasta.
Usvasalo on koulutukseltaan lastenlääkäri ja toimii myös Suomen palliatiivisen lääketieteen yhdistyksen lasten alajaoston puheenjohtajana.
– Väistämättä lapsia myös kuolee, teemme me mitä tahansa. Onhan se täysin epäoikeudenmukaista, mutta niin se vain on. Ajattelen, että jos tällaisissa tilanteissa pystyn auttamaan sitä isoa tai pienempää lapsipotilasta ja hänen perhettään edes vähän omalla ammattitaidollani, on se tärkeintä lääkärin työtä, jota olen saanut tehdä.
Usvasalo on toiminut lääkärinä 24 vuotta, joista kahdeksan viime vuotta pääasiassa palliatiivisen hoidon puolella. Siitä hän kiinnostui tehtyään lasten saattohoitotyötä Ruotsissa Tukholman Karolinskassa Astrid Lindgrenin lastensairaalassa.
Kuoleman äärellä roolit putoavat
Kuoleman äärellä Usvasalo miettii myös ammatti-identiteettiään ja toimintatapojaan.
– Hoidin yhtä sellaista lasta, jolla oli syöpä, ja hän oli menettänyt näkönsä sen takia. Kotikäynnillä vastassa olikin sängyn laidalla istuva, juuri suihkussa käynyt lapsi, joka isälleen kiukutteli, koska ei halunnut märkää tukkaansa kuivattavan. Tässä tilanteessa kysyin lapselta: ”Saanko mä kuivata sun hiukset?”
Lapsi antoi Usvasalolle luvan ja sitten hiukset kuivattiin hänen toimestaan.
– Tällainen hetki, jossa lääkärin rooliin tulee mukaan erilaista inhimillisyyttä, tulee lähes aina jossain kohtaa. Tässä hoitojen sijaan keskityttiin hetki hiusten kuivaamiseen.
Kuolevan lapsen hoitaminen koskettaa aina
– Kuoleman hetkellä vanhemmat ovat yleensä ne, jotka pitävät lasta kädestä kiinni. Näissä tilanteissa, kun on itse saanut olla myös mukana, niin kyllähän se väkisinkin koskettaa hyvin syvältäkin.
Usvasalo hiljenee ja kertoo, että hänen on hankala edes kuvitella sitä surun määrää, joka vanhemmilla tai lapsen sisaruksilla siinä hetkessä tai sen jälkeen on.
– Siksi on niin merkittävää, että voin omalla osaamisellani siinä tilanteessa auttaa. Tämä ajatus auttaa myös jaksamaan työssä.
Lapset itse suhtautuvat tietoon kuolemastaan hyvin eri tavoin. Monet lapset ovat tiedonhaluisia, Usvasalo kertoo.
– Kuolenko minä? Miten mulle käy? Meenkö mä kouluun? Pääsenkö mä seuraavalle luokalle? Näitä asioita lapset voivat kysyä, ja näissä tilanteissa vastaaminen voi olla meille aikuisille ja vanhemmille hankalaa, kun kysymys voi täysin yllättää.
Usvasalo korostaa, että näissä tilanteissa vanhemmilta saattaa tulla jokin keksitty hätävastaus, joka välttämättä ei ole hyvä.
– Lapset haluavat ja he ansaitsevat rehellisen vastauksen. Lapset myös suhtautuvat näihin vastauksiin rationaalisesti eli he eivät millään tavalla suistu raiteiltaan, vaan jatkavat touhujansa. Lapset haluavat tietää konkreettisia asioita.
Kaikki vanhemmat eivät aina kerro, kuinka asiat ovat, joten lapsi on saattanut pienistä tiedon muruista ja lauseen pätkistä kasata itse jonkinlaisen tilannekuvan, joka ei välttämättä vastaa lainkaan todellisuutta, Usvasalo kertoo.
– Vanhemmat saattavat pelätä ja välttää suoraa puhetta lapselle. Ajatellaan, että lapsi menee jotenkin rikki, mutta kyllä lapsella on oikeus tietää.
Pieni hiljainen hetki
Lääkärin työssä monesti tavoitteena on parantaa potilas, mutta saattohoidossa päämäärä on erilainen ja se on jo selvillä.
– Kun potilas siirtyy palliatiiviselle puolelle, niin kyseessä on jo parantumattomasti sairaan potilaan hoitaminen, josta saattohoito on sitten sitä loppuvaiheen hoitoa. Omalla tavallaan se helpottaa työtä, kun päämäärä eli hyvä kuolema on sekä lääkärille että potilaalle selvä.
Lasten kohdalla saattohoidon loppuvaiheessa Usvasalo väistyy itse taka-alalle ja perhe saa olla keskenään.
– Kuoleman tultua pidän omassa mielessäni pienen hiljaisen hetken ja lähetän kuolevan lapsen matkaan. Kyllä se surulliseksi vetää ja pitää itsekin ottaa lyhyt hetki siinä. Heti ei voi singahtaa johonkin toiseen tehtävään.
Kun kuolema tulee, niin Usvasalo on myös helpottunut, koska kyse on pitkälti ollut enää elämän pitkittymisestä.
– Voi ajatella siten, että kärsimys päättyy.
Viesti kaikille meille
Kun Usvasalolta kysyy, mitä hän haluaisi sanoa kuolemasta meille kaikille, hän hiljenee ja jää miettimään.
– Kaikki kuulostaa hieman kliseiseltä, mutta haluaisin sanoa ainakin sen, että kun me kaikki kuollaan joka tapauksessa, niin ei ole väärin valmistautua siihen.
Usvasalo tähdentää, että kuolemaan valmistautuminen ei missään nimessä tuo kuoleman ajankohtaa lähemmäksi. Valmistautuminen voi olla jokaiselle erilaista. Se voi olla läheisten kanssa keskusteluja tai käytännön asioita.
– Olisi kuitenkin hyvä käydä joskus mielessä, että minäkin kuolen.
Usvasalon oma toive ja viesti on se, että kuolemaa ei hirveästi tarvitsisi pelätä, vaikka kuolemia on todella monenlaisia ja joskus se tulee eteen myös tapaturmaisesti.
– Jos kuolema tulee rauhallisesti esimerkiksi saattohoidossa, niin siinä ympärillä on silloin kyllä ihmisiä, jotka pyrkivät tekemään kuolemasta ja kuoleman hetkestä mahdollisimman helpon ja tuskattoman eli sitä ei tarvitsisi pelätä.
– Pyrkimyksenä on, että kuolemaan ei liittyisi kipua tai kärsimystä.
