Naisviha kampitti Sanna Marinin (sd.), kirjoittaa the Guardian. Finlandia-palkittu Iida Rauman romaani käsittelee lapsivihaa. Saamelaiskäräjälaki kaatui saamelaisvihaan.
Läpäiseekö viha tosiaan aivan kaiken?
Jos mediaan ja someen on luottamista, on maamme vuoroin naisvihan, muukalaisvihan, homovihan, lapsivihan tai saamelaisvihan vallassa. Onko näin? Läpäiseekö viha tosiaan aivan kaiken?
Pari vuotta sitten Nato-tutkimuslaitos Stratcomin ilmoitettiin löytäneen Suomesta naisvihakampanjan. Otsikot kertoivat vihasta huulipunahallitusta ja Sokoksen kassoja kohtaan.
Luin tutkimuksen, mutta löysin siitä hieman muuta kuin otsikot antoivat ymmärtää. Tutkimus kohdistui sosiaalisista medioista vihaisimpaan, Twitteriin. Hallituksen ministereille osoitetuista twiiteistä vihaisia oli silti vain 7 prosenttia, eikä yleisin vihan syy ollut naiseus vaan poliittiset päätökset. Eniten vihaa oli tutkimusaikana kohdistunut miespuoliseen Pekka Haavistoon (vihr.) ja al-Holin leirin vankien asioihin.
Toki naisministerejäkin huoriteltiin. Suurin osa vihaisista viesteistä oli peräisin pariltasadalta anonyymilta tililtä, jotka eivät olleet yhteisesti koordinoituja. Otsikointi olisi voinut mennä siis toisinkin, näin: parisataa nimetöntä huutelee Twitterissä rumia naisministereille. Tai: suurin osa kommentoi politiikkaa asiallisesti jopa Twitterissä.
Tai entäs tällainen otsikko: enemmistö vihaisesta Twitter-kansasta ei vihaa naisia.
Tietokoneiden algoritmit hallitsevat yhteiskuntia sosiaalisen median avulla.
Ottaako tekoäly joskus tulevaisuudessa vallan? Turha on pelko, se otti jo. Tietokoneiden algoritmit hallitsevat yhteiskuntia sosiaalisen median avulla. Ne koukuttavat ihmisen dopamiiniriippuvaiseksi, luovat ja levittävät vahvoja tunteita, ohjaavat kuluttamista ja vaalituloksia.
Kuluneen fraasin mukaan elämme huomiotalouden aikaa. Ehkä olisi parempi sanoa, että tämä on vihatalouden aika, sillä vahvinta huomiota ei sosiaalisessa mediassa saa rakkaus vaan viha.
Algoritmit palkitsevat siitä, mihin voi samaistua, kissakuvien lisäksi siis tunteista: vihasta, närkästyksestä ja uhriutumisesta. Jos asiansa haluaa näkyviin, se onkin parasta kääriä näihin, tämän ovat kaikki aktivistit oppineet.
Kun ihminen öykkää päivittäistä vihaansa somealustalla milloin minkäkin puolesta tai ketäkin vasta, näen yhä harvemmin ihmisen, ja yhä useammin kasvottoman algoritmin pään.
Kirjoitan kolumneja ja puhun televisiossa, joten saan vihaisista viesteistä vuoroin lukea olevani vuoroin natsi ja persujen hyysääjä, vihervasemmistohuora, kalkkeutunut sovinistisetä ja uskovainen luupää. Kun kritisoin naisministeriä, olen tietenkin myös naistenvihaaja.
Nämä viestit eivät kerro natseista, kommunisteista, naisista, uskovaisista saati minusta. Ne kertovat kirjoittajistaan. Siitä, että helvetinkone nimeltä internet on tehnyt jonkun riippuvaiseksi päivittäisestä vihastaan. Ja ne kertovat vaivoin sanoiksi pukeutuvasta hahmottomasta pelosta vihan takana.
Viha on sosiaalisen median viestien tulkintakehys, koska vuorovaikutuksesta puuttuvat äänenpainot, ilmeet ja eleet – hengittävät ja turvalliset ruumiit, jotka kuuntelevat toisiaan. Siksi tiedän, että vihaisten viestien lähettäjät eivät vihaisi minua, jos kohtaisimme kasvokkain. He vihaavat algoritmin päässä heiluvaa avatarta, josta heijastuvat kasvoni.
Kun punnerrat ulos sosiaalisen median luomista tunneriippuvuuksista, huomaat, että maailma on kuin Keravan asema huhtikuisena iltana, tyhjä ja välinpitämätön. Vaikka tila on avoin, kukaan ei uhkaa sinua, eikä huutoasikaan kaipaa kukaan. Vihan ja pelon hallitsemiseksi ehdotankin uutta keksintöä nimeltä HISOSME. Se on lyhenne sanoista hidas sosiaalinen media. Ja se toimii näin.
Suomalaisen taajaman raitilla on baareja. Niissä on innovaatio: kohtaaminen, tutustuminen. Siellä kommunikoivat paitsi sanat ja mielipiteet myös kehot. Samojen pöytien ääressä hengittävät, kääntelehtivät ja örisevät rauhallisesti kaikki sukupuolet, ja kaikkien poliittisten liikkeiden kannattajat.
Jos et pelkää, uskallat mennä sinne kuuntelemaan. Ja jos menet ja kuuntelet, lakkaat lopulta vihaamasta. Sillä ihmiset eivät ole internetin aaveita vaan kehoja, ja jokaisella on karheanpehmeä ääni.
Janne Saarikivi
Kirjoittaja on entinen professori, someen ja ihmisiin uupunut itsensätyöllistäjä.
Kolumnista voi keskustella 6.6. kello 23.00 saakka.