Se tapahtui välittömästi, kun kiekko putosi jäähän.
Tampereen areenan tunnelma pomppasi kattoon. Melkein sen läpi.
Laulut raikuivat, huudot kaikuivat, rumpu löi tahtia. Kerrankin kunnon meininki Leijonien MM-pelissä!
Siitä meiningistä vastasi noin parisataapäinen Unkarin kannattajajoukko. He panivat ylälehtereille pystyyn seisomakatsomon. Yksikään unkarilaisfani ei istunut pelin aikana. He kannustivat omiaan herkeämättä.
Suomi meni pelissä johtoon. Unkarilaiset jatkoivat laulua.
Leijonat teki toisen maalin. Punavalkovihreä katsomo vastasi karjumalla entistä kovempaa omia värssyjään.
Sitten koitti se hetki. Unkari teki maalin. Myrskyisä mylvintä jylisi häkellyttävän kauniilla tavalla.
Ne ohikiitävät hetket, jotka unkarilaiset olivat hiljaa, paljastivat kaiken. Areenassa pystyi välillä kuulemaan oman hengityksensä, kun peli oli käynnissä.
Kyllä, suomalaisyleisökin piti ääntä. Sitä saatiin ilmoille kolmella tavalla: Leijonien maalilla, areenan seremoniamestarien väsymättömällä puurtamisella tai tiskijukan soittamalla Cha cha challa.
Kahden erän aikana Leijonat ei juuri tarjonnut pelillisiä riemunaiheita, mutta päätöserässä Suomi meni menojaan. Kotiyleisö sai mitä halusi: 7–1-murskavoiton.
Sekään ei hillinnyt fanaattisia unkarilaisia. Laulu jatkui. Rumpu pärisi. Loppusummeriin asti.
Kirjoitin jo kisojen alussa, kuinka helppoa aidon tunnelman luominen jääkiekko-ottelussa on. Siis sen tunnelman, joka koetaan pelin ollessa käynnissä.
Siihen tarvitaan fanikatsomo. Ja siitä Leijonien MM-peleissä voidaan kotiyleisön puolella vain haaveilla. Ehkä sitten seuraavissa kotikisoissa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 20.5. klo 23 asti.