Viime vuoden helmikuussa, eräänä torstai-iltana, istuin taksissa. Varhain edellisenä aamuna Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Taksin pyyhkijät sohivat räntää, ja tyhjien raitiovaunujen himmeät valot liikkuivat jossain syvällä hämärässä. En muista, että Helsinki olisi milloinkaan ollut niin pimeä.
Pimeyden ja pelon vallitessa me, toisillemme tuntemattomat, olimme yhtäkkiä samalla puolella.
”On se käsittämätöntä, että Euroopassa soditaan”, kuski sanoi. Oli helppoa olla samaa mieltä. Päivittelimme järkyttävää tilannetta koko matkan. Kun nousin kyydistä, kuski toivotti ”Hyvää illanjatkoa, kaikesta huolimatta.”
Liikutun harvoin, mutta aina kun ajattelen sitä yli vuoden takaista taksimatkaa, herkistyn vähän. Siinä hetkessä kiteytyi jotain erityistä, jotain mikä ei ollut vain arkista kohteliaisuutta tai merkityksetöntä jutustelua.
Pimeyden ja pelon vallitessa me, toisillemme tuntemattomat, olimme yhtäkkiä samalla puolella. Syntyi odottamaton yhteys, jonka merkityksen tajusi, kun kaikki muu tuntui niin toivottomalta.
”Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä”, sanoi Jäyhä Jököttäjä -niminen koira Carl Barksin samannimisessä Aku Ankka -tarinassa. Se julkaistiin ensimmäistä kertaa Walt Disney’s Comics and Stories -lehdessä vuonna 1946. Voi sanoa, ettei lausahdus ole vajaassa kahdeksassakymmenessä vuodessa juuri vanhentunut.
Vaikeina aikoina saattaa tuntua, ettei millään ole mitään väliä. ”Miksi edes yritän, vaikka…” Havahdun tuon tuostakin miettimään.
Jotkut pystyvät säilyttämään rentoutensa ja ihailtavan vireytensä myös vaikeina aikoina. ”Ei noita pidä liikaa miettiä”, eräs ystäväni esimerkiksi sanoisi tähän. Hän voisi todennäköisesti säilyttää saman asenteen, vaikka joutuisi keskelle Mad Max -elokuvaa.
Perinnöllinen temperamentti, opitut käyttäytymismallit ja ties mikä kaikki vaikuttaa siihen, miten ihminen reagoi uhkiin ja stressitekijöihin. Toiset aktivoituvat ja virittyvät entisestään, toiset taas jähmettyvät ja lamaantuvat. Kuulun ehdoitta jälkimmäiseen porukkaan.
Lamaannus ja merkityksettömyyden ajattelu alkavat olla jo opittu refleksi, turvariepu, johon tartun vain siksi, että se on niin tuttu.
Lamaantuminen on ymmärrettävää, eikä omaa persoonallisuuttaan voi ihan tuosta vain muuttaa. Eikä kai onneksi tarvitsekaan. Joskus kuitenkin heittäydyn kyyniseksi vain siksi, että olen tottunut siihen. Lamaannus ja merkityksettömyyden ajattelu alkavat olla jo opittu refleksi, turvariepu, johon tartun vain siksi, että se on niin tuttu. Suljen itseltäni mahdollisuuden ajatella toisin, ennen kuin olen tajunnut koko mahdollisuutta.
Suunnilleen 26 vuotta luulin, että minun pitää odottaa muiden hyväksyntää ennen kuin voin itse antaa sitä. Kärjistys. Mutta ei kovin suuri kärjistys. Luulin, ettei minun teoillani ole merkitystä, koska minä olen vain minä. Ja koska kaikki on muutenkin merkityksetöntä.
Voisin antaa sen sijaan, että vain pelkään.
Lopulta havahduin: myös minä voisin olla se taksikuski, joka avasi pimeyteen yhteyden. Minäkin voisin tarjota hyväksyntää, sanoa yllättäen jotain mukavaa, kysyä kuulumisia ihmiseltä, jota en aiemmin kehdannut ”häiritä”. Voisin antaa sen sijaan, että vain pelkään. Sekin olisi mahdollista. Se mahdollisuus oli jäänyt minulta huomaamatta, peittynyt sumuun.
”Havahduin” on kenties liioittelua. Elämässä harvoin havahtuu mihinkään. Jonkinlainen ymmärrys vaihtoehdoista, mahdollisuudesta suhtautua pelkoon toisella tavalla, alkoi kuitenkin kyteä lamaannuksen alla.
Jos ajat ovat synkät ja omat teot tuntuvat merkityksettömiltä, voi ajatella, että nimenomaan silloin niillä on merkitystä. Voi tehdä oikein ja hyvin vaikka kiusallaan, vastalauseena kaikelle mielettömyydelle.
Antti Rönkä
Kirjoittaja on kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 8.7. kello 23.00 saakka.