Suomessa korkeakoulutusta tarjotaan lääkkeeksi moneen vaivaan. Hiljattain parlamentaarinen tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan (TKI) työryhmä suositteli tutkijakoulutukseen mittavaa lisäämistä sekä sen keston lyhentämistä ”laadusta tinkimättä”.
Tohtorituotannon kasvattamista kritisoi muun muassa kemianteollisuus. Olen samaa mieltä: yliopistoihin ei kaivata lisää tohtorituotantoa vaan selkeyttä pirstaleisiin rahoitushimmeleihin.
Silppumainen rahoitus nakertaa sekä perustutkimusta että tutkijoiden hyvinvointia.
Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan akatemiaprofessori Anu Wartiovaara kuvailee tutkijoiden uravaikeuksia kolumnissaan osuvasti. Yliopistot eivät pidä kiinni lahjakkaista tutkijoista, ja rahoituksen saaminen on arpapeliä. Kun energia kuluu selviytymiseen, luovuus kuivuu.
Löysässä hirressä roikkuminen ei tee kenestäkään huippututkijaa.
Vakituisessa työssä olevien on toisinaan vaikea asettua pätkätyöläisten asemaan. Myös yliopistossa on kahden kerroksen väkeä.
On tosiasia, että uran jatkosta ei ole edes tuotteliaalle tutkijalle mitään takeita.
Silppumainen rahoitus nakertaa sekä perustutkimusta että tutkijoiden hyvinvointia. Silti moni ajattelee akateemisen työn olevan etuoikeus, ja jokaisesta pätkästä pitäisi olla nöyrän kiitollinen.
Yliopisto toimii kuten yksipuolinen romanssi. Kun silmät aukeavat, ymmärtää pätkätyöläisten olevan tarvittaessa paikalle kutsuttavaa kuuliaista palvelusväkeä.
Tunnollisia mutta epävarmoja ihmisiä myös peluutetaan toisiaan vastaan.
On mahdollista, että nykyisen määräaikaisuuden päättyessä jään itsekin tammikuussa työttömäksi. Se olisi ensimmäinen kerta elämässä, muttei yllätys: putoamisen pelko on pätkätyöläisen tunnemaisema.
Ajan kuluessa riski kasvaa, eikä nelikymppinen dosentti ole enää potentiaalinen nuori tutkija.
Ratkaisuksi ahdistavaan tilanteeseen olen etsinyt hallinnan tunnetta omaan elämään. Laskin, että työuraa on jäljellä kolmisenkymmentä vuotta. Se on pitkä aika kilpailla verenmaku suussa.
Tulevaisuus voi vielä muuttua valoisaksi, mutta oman hyvinvoinnin takia on hyvä miettiä vaihtoehtoja.
Menin TE-toimistoon selvittämään, millaisia mahdollisuuksia minulla on.
Minua on pitkään kiehtonut psykiatriseksi sairaanhoitajaksi opiskelu. Kehittyvälle alalle suorastaan houkutellaan tekijöitä. Tunnen työtä jonkin verran, tosin tutkijan näkökulmasta.
Joka tapauksessa minua kiinnostaa psykiatristen sairauksien hoito. Suomessa rummutetaan elinikäistä oppimista, joten voisin ehkä rakentaa ainutlaatuisen asiantuntijaprofiilin osaamisia yhdistelemällä. Sitä ennen tarvitsen sairaanhoitajan tutkinnon ja kokemusta hoitotyöstä.
Todellisuudesta irtautuneita sote-visionäärejä on jo tarpeeksi.
Pelkään kuollakseni työmarkkinoilta putoamista, joten menin TE-toimistoon selvittämään, millaisia mahdollisuuksia minulla on. Matkalla mietin kannustavia tarinoita alanvaihtajista.
Kävi ilmi, että suunnitelmani tiellä on lukuisia esteitä. Suurin niistä on raha.
Asuntovelallisena ja perheellisenä tarvitsen opintoihin tukea. Monien hehkuttama aikuiskoulutustuki ei koske minua, vaikka olen työskennellyt saman työnantajan palveluksessa yli kymmenen vuotta. Syy on se, että pian päättyvä määräaikainen työsuhteeni ei mahdollista opintovapaata.
Tutkimusprojekteista opintovapaalle jäämistä ei muutoinkaan katsota hyvällä.
Ansiosidonnaisella työttömyysturvalla opiskelu taas on harkinnanvaraista. Korkeasti koulutetun on vaikea saada siihen myöntävä päätös. Sillä ei ole merkitystä, että haluaisin työllistyä epävarmalta alalta työvoimapulasta kärsivälle alalle.
Olisinpa tiennyt, että tohtorikoulutus voi johtaa hankalaan umpikujaan.
Pidän työstäni, ja olen siinä hyvä. En voi silti ikuisesti roikkua unelmissa.
Ostopalveluna tuotettua uravalmennusta voisin saada. Sen avulla voisin löytää oman potentiaalini, vaikka en ymmärrä, miksi etsisin sellaista, mikä ei ole kadoksissa.
Pidän työstäni, ja olen siinä hyvä. En voi silti ikuisesti roikkua unelmissa.
Ilmeisesti on myös se teoreettinen mahdollisuus, että jos palan riittävästi loppuun, voisin saada kuntoutustuen, jolla voisin opiskella uuden ammatin. Aika äärimmäinen skenaario.
Tavoitteena on päästä psykiatriseen sairaalaan töihin, ei potilaaksi.
Lopuksi tilanne kääntyi kafkamaiseksi painajaiseksi. Ilmeni, etten voisi työttömänä tehdä tutkimuksiani valmiiksi. Se ei käy, vaikka hakisin samalla töitä tai tutkimusrahoitusta.
Jos julkaisen jotain, se voidaan katsoa työksi, ja tuet voidaan periä takaisin.
Yliopistotyön keskeinen ohjenuora on: julkaise tai kuole. Tai yhä useammin, näy julkisuudessa tai kuole. Työttömyys voi siis olla akateemisen uran loppu.
Näin vireästä kansalaisesta tehdään avuton toimenpiteiden kohde.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän tutkii työlääketieteen historiaa, erityisesti väsymyksen muuttuvia merkityksiä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Kolumnista voi keskustella 14.6. kello 23.00 saakka.