Brittiohjaaja Christopher Nolanin Oppenheimer on näyttävä ja hienosti kerrottu elämäkertaelokuva ydinpommia kehittäneestä huippufyysikko J. Robert Oppenheimerista. ”Poikkeuksellinen suurelokuva”, kuvailee elokuvakriitikko Kalle Kinnunen Suomen Kuvalehden arvostelussaan.
Elokuva liikkuu Nolanille ominaisesti useissa rinnakkaisissa aikaikkunoissa. Lähikuvilla Oppenheimerin ja muiden asianomaisten kasvoista kerrotaan ihmisten päätöksistä. Nolan avaa päätösten taustatekijöitä ja vaikutuksia pikkuhiljaa laajenevina väläyksinä eri ajankohdista, punoen tarinan lopulta yhteen.
Elokuvan atomeja halkaisevassa ytimessä on Yhdysvaltain Manhattan-projekti, jossa Oppenheimer johti ensimmäisen ydinaseen kehitystä New Mexicon Los Alamosissa vuosina 1942–1945. Sota pauhaa, ja amerikkalaiset yrittävät valmistaa valttikortin, jolla saada se hallintaansa.
Toista maailmansotaa on kuvattu älyttömät määrät. Avustajat ovat rämpineet mudassa, sukellusveneissä ja komentokeskuksissa sadoissa ja sadoissa elokuvissa.
Sodan lopettaneet ydinaseiskut ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle. Suurta sotaa jo Dunkirkin verran filmannut Nolan otti kuitenkin härkää sarvista ja toi surusilmäisen Cillian Murphyn tuijottelemaan Oppenheimerin valkokankaalle.
Tarinantäytteiset tiedemiehet
Elokuvan lähdemateriaalina toimii Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirja American Prometheus: The Triumph and Tragedy of Robert Oppenheimer.
Oppenheimerin kanssa työskenteli muitakin tarinan arvoisia ”riivattuja neroja”, jotka osallistuivat toisen maailmansodan lopettamiseen ja kylmän sodan aloittamiseen.
Yksi heistä on Oppenheimerissakin sivuhahmona nähtävä Edvard Teller, unkarilaistaustainen fyysikko. Hänen elämänmittainen pakkomielteensä oli ensimmäisiä ydinaseita tehokkaamman vetypommin kehittäminen. Ehtipä Teller lisäksi olemaan ensimmäisiä ilmaston lämpenemisestä julkisuudessa varoittaneita tiedemiehiä.
Nukke ja pommi
Oppenheimerissa vilahtaa myöskin Manhattan-projektiin osallistunut saksalaisfyysikko Klaus Fuchs. Tämän vakoilutoiminta projektissa auttoi Neuvostoliittoa olennaisesti venäläisten oman ydinpommin kehittämisessä.
Kaksijakoisia hahmoja.
Kaksijakoisuus on leffakesän suurten hittien, ”Barbenheimer”-yhteisnimellä tunnettujen Oppenheimerin ja Barbien teema yleisemminkin.
Molemmat elokuvat perustuvat amerikkalaiseen tuotteeseen 1900-luvun puolivälistä: Barbie maailman suosituimpaan nukkeen, Oppenheimer Yhdysvalloissa kehitettyyn joukkotuhoaseeseen. Molemman voi nähdä olevan vastuussa niin huonoista kuin hyvistä asioista.
Barbie-nukke toisaalta vahvisti konventionaalisesti kauniin ja ”kivan” naisen stereotypiaa, toisaalta antoi tytöille tilaisuuden leikkiä mahdollisuuksillaan. Ydinase puolestaan rakentui yhdeksi todennäköisimmistä maailmanlopun aiheuttajista, toisaalta se nurinkurisesti rajoittaa sotia pelotteen kautta.
Kumpikaan elokuvista ei päästä päähahmojaan helpolla, lähestymistavat ovat vain erilaiset. Siinä missä Greta Gerwigin Barbie käsittelee kysymyksiään pinkin värin ja iloisen komedian kautta, Oppenheimerissa kysymyksenasettelut ja huumori ovat suoraan kuin nimikkotutkijaa kiehtoneista mustista aukoista.
Los Alamosin koekentällä sotilaat ja tutkijat leikkivät jumalia. Tätä Oppenheimer painotti siteeraamalla Trinity-ydinkokeen jälkeen hindujen pyhiä Bhagavad-Ghita -tekstejä: ”Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.”
Sodanaikaisen tylyyden tiivistää Gary Oldmanin esittämän presidentti Harry S. Trumanin kommentit Oppenheimerin avauduttua tälle tunnontuskistaan. Truman väitetysti kutsui Oppenheimeria ”itkupillitiedemieheksi”, ja sivuutti tämän Japanin-iskuista mouruamiset toteamalla ”veri on minun käsissäni, anna minä huolehdin siitä”.
Veri on vain kuvainnollista, Nagasakin ja Hiroshiman ydiniskut muuttivat välittömässä läheisyydessään olleet ihmiset tuhkaksi.
Punainen pelko
Oppenheimer kertoo arasta aiheestaan todella vaikuttavasti, mutta jättää historian ainoat ydinaseiskut vähemmälle huomiolle. Elokuvan jälkipuolisko keskittyy Oppenheimerin sielunmaisemaan ja McCarthy-ajan kommunistivainon vaikutuksiin sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa.
Tälle olisi ollut vaihtoehtoja: Iskut Japaniin sisältävät vähintään yhtä painavia kysymyksiä kuin Oppenheimerin turvallisuusluokituksen kumoamiseen johtaneet käänteet.
Iskujen taustat ovat jääneet populaarihistoriassa hieman vähemmälle tarkastelulle. Usein asiasta kerrotaan lähinnä se, että amerikkalaiset olivat laskeneet Japanin pääsaarten valloittamisen vaativan useiden satojen tuhansien sotilaiden vammautumisen tai kuoleman. Tätä ei ymmärrettävästi haluttu enää kärsiä sodan jo vaatimien uhrien jälkeen.
Japani ei järkkynyt
Natsi-Saksan kaaduttua toukokuussa 1945 akselivaltoihin kuulunut Japanin keisarikunta itsepintaisesti kieltäytyi antautumasta. Maan kivenkova sotilasjohto uskoi miljoonia vahvan armeijansa vielä kykenevän puolustamaan maata niin, että lopulta rauhanneuvotteluista saataisiin edes tyydyttäviä tuloksia.
Yhdysvallat päätti iskeä ydinasein, vaikka Japani oli liittoutuneiden ympäröimä ja rajusti pommitettu.
Kenties seuraava ydinpommielokuva voisi käsitellä Oppenheimerissakin vilahtavaa Szilárdin vetoomusta. Tämän olivat allekirjoittaneet fyysikko Leo Szilárdin lisäksi 70 tiedemiestä, joista osa oli ollut Manhattan-projektissa mukana. He vetosivat presidentti Trumania informoimaan Japanin johtoa ydinaseen olemassaolosta ja rauhanehdoista, jotta japanilaiset saisivat mahdollisuuden antautua ennen ydinaseiskua.
Vetoomuksessa korostettiin, että pommi oli kehitetty alunperin Natsi-Saksan ydinaseohjelma mielessä, eikä asetelma kärvistelevän Japanin suhteen ollut samanlainen. Vetoomus luovutettiin ulkoministeri James F. Byrnesille, eikä ikinä syystä tai toisesta saavuttanut Trumania.
Ydinpommit tiputettiin, ensin 6. elokuuta Hiroshimaan ja sitten 9. elokuuta Nagasakiin. Yhteensä yli 200 000 ihmistä kuoli. Japani antautui ehdoitta.
Historiaa riittää
Tuntuu mielettömältä, että toinen maailmansota saatiin loppumaan iskemällä satojen tuhansien siviilien asuttamiin suurkaupunkeihin. Vaihtoehtona olisi ollut tehdä demonstroiva isku esimerkiksi sotilaskohteeseen, kuten Oppenheimer väittelyä lyhkäisesti kuvaa.
Pommituksiin johtaneet poliittiset, sotilaalliset ja eettiset arviot jäävät kiinnostamaan.
2020-luvun näkökulmasta Hiroshiman ja Nagasakin iskut tuntuvat aavemaisilta. Ukrainassa häikäilemättömästi siviilejä pommittava Venäjä vihjailee ydinaseuhalla ja siirtelee arsenaaliaan lähemmäs länsiliittolaisia.
Nyky-Venäjän sodanjohto näkee amerikkalaiset aina ennakkotapausten asettajana ja siten omien sotatoimiensa oikeuttajina.
Länsimailla on kuitenkin tehokas lääke historian vääristelyä vastaan. Vapaa kulttuurikenttä voi avata menneisyyttä uudelleentarkasteluun, sovintotyöhön ja oppimisen kohteeksi.
Oppenheimer tekee tätä työtä esimerkillisesti, mutta ydinaseiden suhteen lähihistoriassa riittää kerrottavaa vielä moneen kolmetuntiseen elokuvaan.