Olemus on edelleen täysin tunnistettava, kun Ulf Timmermann, 60, vastaa videopuheluun Saksan Itämeren-rannikolla. 1980-luvun hurjimman kuulamörssärin nykyinen kisapaino on noin 120 kiloa, kun se noin 30 vuotta sitten päättyneellä aktiiviuralla oli pari kiloa vähemmän.
Timmermannin takana lainehtii Itämeri leppoisasti.
– Jäin periaatteessa muutama vuosi sitten eläkkeelle, mutta työskentelen täällä kahden huipputasoisen rantahotellin talousjohtajana. Huippu-urheilun ohessa suoritin Itä-Berliinissä loppututkinnon taloustieteistä ja Saksojen yhdistymisen jälkeen vero-oikeudesta, kirjanpitäjänä ja verokonsulttina työskennellyt ex-kuulantyöntäjä kertoo.
Timmermann on lajinsa olympiavoittaja, hallimaailmanmestari ja Euroopan mestari. Mutta erityisesti hänet muistetaan toukokuisesta illasta 1988 Kreetan Haniassa, jossa DDR:n maajoukkue monesti oli harjoitusleirillä ja kilpailemassa.
Olympiavuoden keväällä 22. toukokuuta mittatikku asetettiin 23,06 metrin kohdalle. Näin Timmermannista tuli lajinsa ensimmäinen 23 metrin työntäjä ja ylipäätään ainoa, joka on tämän sektoriviivan pakitustekniikalla ylittänyt. Tämä ME on jäämässä hänelle ikuisiksi ajoiksi, sillä pyörähdystekniikka on miesten huippukuulantyönnössä nykyään täysin dominoiva.
Esimerkiksi Dohan vuoden 2019 MM-kisojen 34 kuulamiehestä enää kaksi pakitti, eikä kumpikaan heistä päässyt loppukilpailuun.
Täydellinen työntö
Hanian kihauksen jälkeen ME:tä on parannettu pyörähtämällä kolmesti. USA:n Ryan Crouser työnsi voimassaolevan ME:n 23,56 lähes päivälleen 35 vuotta Timmermannin haamurajaylityksen jälkeen.
– Se oli työntö, jossa onnistuin kaikessa, aivan kaikessa. Täydellinen suoritus ja sikäli onnenkantamoinen, että urani toiseksi paras tulos oli peräti 44 senttiä heikompi, Timmermann muistelee.
Myös kyseinen 22,62 metrin työntö oli ME, kun DDR:läinen sen 1985 pukkasi. Sen jälkeen maailmanennätystä ennen Hanian taianomaista kuulailtaa pitivät hallussaan Timmermannin maanmies Udo Beyer sekä italialainen Alessandro Andrei. On melkoinen kuriositeetti, että 22 metrin rajan puhkaisi kyllä ensimmäisenä pyörähtäjä eli neuvostoliittolainen Aleksandr Baryshnikov, jo 1976. Silloin hän oli täydellinen harvinaisuus lajissa.
Timmermannin ennätystyöntö on yhä kaikkien aikojen tilaston kymmenenneksi pisin. Enemmän senttejä ovat keränneet Crouserin lisäksi vain kaksi muuta amerikkalaista eli Joe Kovacs ja 1990 dopingista kärähtänyt Randy Barnes.
Osaltaan pakitustekniikan alasajoa, moniottelijoita lukuun ottamatta, selittää sääntömuutos. Pyörähtäjä saa vuoden 2017 sääntömuutoksen jälkeen ponnistaa halkaisijaltaan 2,135-metrisen ringin takareunaa vasten, mistä on asian perusteellisesti opiskelleelle urheilijalle, kuten Crouserille, aivan selvä hyöty.
Soulin olympiafinaalissa syksyllä 1988 Timmermann työnsi kuudennella kierroksella 22,47, jolla varmisti kullan ja 28 vuotta kestäneen olympiaennätyksen – jonka Rio de Janeiron olympiafinaalissa 2016 rikkoi juuri Crouser.
Ikoninen vastustaja
Crouser on käynyt monta eeppistä kilpailua Kovacsia vastaan. Timmermannin ikonisin vastustaja oli sveitsiläinen Werner Günthör, jolta hän Soulissa 1988 niisti päätöskierroksella olympiavoiton.
– On tietenkin hienoa olla se, joka on työntänyt pakittamalla pisimmälle. En kuitenkaan näe syytä, miksi asian pitäisi olla näin. Lähtökohtaisesti lahjakas ja hyvin valmennettu urheilija pystyy työntämään pakittamalla yhtä paljon kuin parhaat pyörähtäjät. Esimerkiksi David Storlilla olisi ollut täydet mahdollisuudet työntää ainakin 22,70, Timmermann muistelee saksalaista moninkertaista arvokisavoittajaa, jonka ennätykseksi jäi 22,20.
– Kyse ei ole samasta asiasta kuin korkeushypyssä, jossa floppaamalla on varmasti mahdollista mennä korkeammalta kuin kierähtämällä. Kuulantyönnössä pakitustekniikan rajat ovat näkemättä.
Lajinsa 13-vuotiaana Pankowin kaupunginosan kentillä aloittanut Timmermann saavutti ensimmäisissä MM-kisoissa Helsingissä 1983 hopeamitalin huippukuulantyöntäjäksi poikkeuksellisen nuorena, 20-vuotiaana.
– Se oli ensimmäinen aikuisten arvokilpailuni ja kokemuksena ikimuistoinen. Helsinki tuntui upealta paikalta, ja niin nuorena kaikki oli vasta alussa ja maailma täynnä mahdollisuuksia, legenda muistelee kisoja, joiden mitalitilaston DDR voitti ennen USA:ta ja Neuvostoliittoa.
– Arvokilpailut eivät olleet minulle koskaan vaikeita. Sen sijaan harjoituksissa oli usein vaikea saada mitään irti. Jollakin tavalla pystyin kääntämään luonnollisen kisajännityksen suorituskykyisyydeksi.
Suomalaisista kisoissa onnistui myös hopeamitalin veroisesti pika-aituri Arto Bryggare, johon Timmermann tutustui hyvin 1980-luvun aikana. Helsingin kisoissa kultaa voittaneen pituushyppääjän Heike Dauten (nyk. Heike Drechsler-Bryggare) nykyisen aviomiehen kanssa Timmermann meni Amerikassa kaupalliselle punttisalille vuonna 1987, Indianapolisin MM-hallikisojen alla.
Valtava hämmennys
Bryggare on muistellut hämmennystä, jonka siniverkkarisen DDR:läisen suorituskyky salilla aiheutti paikallisten treenaajien keskuudessa. Timmermann muistaa tilanteen hyvin, naurahtaa muistolle.
– Tein harjoituksen lopuksi 250 kilolla kapealla otteella kolmen noston nopean penkkisarjan. Normaalilla otteella nostin penkistä parhaimmillani 295 kiloa. Jalkakyykystä nostin enimmillään vain noin 200 kiloa. Se rasitti alaselkääni todella paljon, enkä mennyt koskaan lajisuorituksessa niin syvään kulmaan, että olisin tarvinnut isompaa voimatasoa.
270 kilolla Timmermann kertoo parhaassa salikunnossaan tehneensä kolmen toiston sarjan.
Timmermann oli varsin rasvattomana ja litteävatsaisena miehenä melko poikkeuksellinen näky aikansa kuulantyöntöpaikalla. Valmentaja Werner Goldmann halusikin urheilijansa näyttävän juuri tältä.
– Hänen harjoituksissaan kehitettiin ennen kaikkea räjähtävyyttä ja ketteryyttä. Liian suuresta massasta olisi ollut vain haittaa.
Vuosi Helsingin MM-kisojen jälkeen Timmermann olisi ollut suursuosikki voittamaan kultaa Los Angelesin olympiakisoissa, joita niin kutsuttu itäblokki Neuvostoliiton johdolla kuitenkin boikotoi kostotoimeksi neljän vuoden takaisesta, Moskovan olympiakisoihin kohdistuneesta länsiboikotista.
– Se oli tietenkin pettymys, mutta olin vasta 21-vuotias ja tiesin pääseväni vielä olympiakisoihin. Tunsin kuitenkin paljon kokeneita urheilijoita, joille Los Angeles olisi ollut viimeinen mahdollisuus.
Eksoottinen ja näyttävä itäsaksalainen kiinnosti 1980-luvulla Amerikkaa myöten niin, että Timmermannin tietoon saatettiin mahdollisuus miljoonaluokan ammattilaissopimukseen amerikkalaisen jalkapallon NFL-liigassa kesken MM-hallikisojen 1987. Hän ei ollut lajia koskaan edes kokeillut, hyvä jos nähnyt.
Jenkkifutishaave ei toteutunut. Se olisi käytännössä vaatinut laitonta loikkausta DDR:stä, joka tunnetusti ampui pakoa yrittäviä kansalaisiaan selkään rajoillaan. Timmermannille mahdollisuus olisi kyllä tavalla tai toisella ulkomaanmatkalla avautunut, jos hän olisi amerikkalaisille tällaista tahtoa osoittanut. Mutta:
– Oman perheeni eli vaimoni ja kahden lapseni tai vanhempieni kanssa en saanut matkustaa ulkomaille. Ei tullut mitenkään kyseeseen, että olisin jättänyt heidät taakseni mahdollisten kostotoimien armoille.
Itäsaksalaisia urheilijoita matkusti ulkomaille paimentamaan valmentajien lisäksi myös eräänlaiset politrukit. Näiden tehtävä oli estää loikkaukset, valvoa poliittista puhdasoppisuutta sekä kontrolloida kontakteja ei-DDR:läisiin tahoihin. Urheilureissuilla Timmermann viihtyi parhaiten kiekonheiton olympiavoittajan ja edelleen ME-tulosta (74,08) pitävän Jürgen Schultin seurassa; ystävyys on pysynyt läheisenä.
– Kisamatkoilla pääsi kyllä käymään kaupungilla, mutta saamamme matkaraha riitti lännessä lähinnä siihen, että pystyi lähettämään postikortteja kotiin, Timmermann naurahtaa.
– Jos ulkomailla oltiin harjoitusleirillä, vapauksia oli enemmän.
Kysymys dopingohjelmasta
Haastattelun seuraavaa teemaa Timmermann on jo odottanut. Kun DDR romahti 1980–90-lukujen taitteessa, erilaisista arkistoista löytyi todistusvoimaisia tai vähemmän todistusvoimaisia dokumentteja maan huippu-urheilun massiivisesta dopingohjelmasta.
Testipelote oli tuohon aikaan olematon, sillä harjoituskaudella ei edes tehty dopingtestejä eikä DDR:n oma koneisto todellakaan nähnyt intressikseen omien polttamista. Myös Suomessa jopa merkittävät urheilupamput saattoivat julkisestikin pitää antidopingtyötä turhana, yksipuolisena aseistariisuntana.
Ulkomaille edustustehtäviin valittuja urheilijoita testattiin varmuudeksi DDR:n rajojen sisällä etukäteen, jottei kisareissulla kävisi kylmät. Ainoa tähti, jolle näin kävi, oli kuulantyöntäjä. Tuleva olympiavoittaja ja ME-nainen Ilona Slupianek jäi kiinni dopingtestissä yleisurheilun Euroopan cupissa Helsingissä 1977.
– On selvää, että DDR:ssä käytettiin yleisesti dopingiksi määriteltyjä aineita, ja varsinkin nuoria olisi pitänyt suojella niiltä paremmin. Dopingkeskustelussa minua on häirinnyt määritelmäasia. Onko esimerkiksi kestävyysurheiljoiden pitkä vuoristoleiri veriarvojen nostamiseksi keinotekoista suorituskyvyn parantamista siinä missä tietyt lääkevalmisteet?
Omaa suhdettaan urheilussa jo tuolloin kiellettyihin synteettisiin valmisteisiin, kuten anabolisiin steroideihin tai mieshormoni testosteroniin, Timmermann kommentoi näin:
– Kilpakumppaneihini nähden en ollut lääketieteellisellä etumatkalla.