Äärimmäisen uhanalaisen naalin pesintä on sujunut menestyksekkäästi Suomessa kuluneena kesänä. Metsähallituksen tarkastajat ovat raportoineet yhteensä kolmesta onnistuneesta pesinnästä tänä vuonna.
Norjan, Ruotsin ja Suomen yhteinen naalikanta on noin 550 aikuista naalia. Pohjoismainen naalikanta oli pienimmillään 2000-luvun alussa, jolloin kanta-arvio oli vain 40–60 aikuista yksilöä.
Isona tekijänä onnistuneiden naalien pesintöjen taustalla on pitkäjänteinen ketunmetsästys.
Utsjokelaista Jarmo Helanderia voisi kutsua naalien kummisedäksi.
Työkseen Helanderin tehtävänänä on turvata naaleille paremmat elinolosuhteet. Hän metsästää kettuja Metsähallituksen naalien suojeluprojektissa. Helanderin voikin nähdä usein moottorikelkkoineen ja aseineen katoavan talvisen tunturin horisonttiin.
– Tavallinen työpäivä on sellainen, että päivän hämärtyessä otan aseen, hyppään kelkan selkään ja lähden tuntureille.
Hän liikkuu varsinkin sellaisella säällä, jolloin moni ei liikahdakaan tuvan lämmöstä.
– Otollisin sää on tyyni paukkupakkanen. Parasta olisi, jos edellisenä päivänä olisi vähän satanut lunta. Silloin olisi hyvä jäljestää kettua.
Helanderin ja vapaaehtoisten ketunmetsästäjien avulla äärimmäisen uhanalaisella naalikannalla on paremmat edellytykset elpyä Utsjoen tunturialueilla.
Ketut kaventavat naalien elinmahdollisuuksia esimerkiksi valtaamalla naalien pesimäpaikkoja. Keskimäärin Helander metsästää 50 kettua talvessa, parhaimpina vuosina jopa 90.
Olisi vuorokausitolkulla jaksanut tuijottaa taianomaista näkyä
Viime kesänä Helanderin työ naalien suojelijana palkittiin elävillä kiitoksilla. Helander havaitsi huhtikuussa yhden naalin. Hienovarainen etäältä tarkkailu tuotti lisääkin tuloksia, sillä pian yksinäinen naali sai myös seuraa. Pian kolmaskin ilmestyi paikalle. Kannan vahvistamisesta oli muodostumassa kilpailu. Lopulta yksi naaleista joutui pettymään ja jatkamaan matkaansa.
Tuore naalipari löysi itselleen pesän, paikasta josta Helander oli viikkoa aikaisemmin poistanut kettuja.
– Ne asettuivat asumaan siihen pesään. Heinäkuussa havaitsimme, että siellä oli naalinpoikasia. Niitä oli kahdeksan, iloitsee Helander.
Helanderille näky oli satumaisen kaunis. Samalla se oli iso palkinto hänelle itselleen ja kaikille naalinsuojelutyötä tekeville.
– Olisin voinut tuijottaa näkyä vuorokausien ajan, mutta kävin vain lähistöllä vilkaisemassa, että kaikki on kunnossa.
Erityisen tärkeäksi pesinnän onnistumiselle Helander näkee rikkumattoman rauhan.
– Onneksi siellä ei sattunut olemaan muita kulkijoita, sanoo Helander.
Naalin onnistunut pesintä vaatii kovia ja helliä keinoja
Kulunut kesä oli menestyksekäs naalin lisääntymiselle. Suomessa havaittiin kolme onnistunutta pesintää Utsjoen ja Enontekiön tuntureilla. Riistakameralloilla havaittiin, että Suomessa vipeltää yhteensä 25 naalin poikasta.
Nämä poikaset elävät neljällä eri pesällä. Kolme niistä ovat jossain Enontekiön laajalla tunturialueella. Yksi on Utsjoella, juuri se, minkä Helander pääsi näkemään.
Ketunpyynti yksistään ei lisää naalikantaa, kertoo Metsähallituksen Luonnonsuojelun erityisasiantuntija Tuomo Ollila.
– Pyynnillä, joka on tapahtunut naalin kannalta tärkeimmillä alueilla, on ilman muuta ollut vaikutusta. Naalit yleensä välttävät sellaisia alueita, missä on enemmän kettuja kertoo Ollila.
Luonto ei itsessään suo joka vuosi naalille tarpeellisia, runsaita myyrä- ja sopulivuosia, tarvitaan ihmiseltä apua. Tuntureille salaisille paikoille sijoitetut ruokinta-automaatit ovat onnistumisen osatekijöitä. Ruokinta-automaatteja ylläpitävät Metsähallitus ja WWF.
– Aikuinen kettu ei mene sinne. Ketut näyttävät aika pian oppivan, ettei tästä mitään ruokaa saa, selittää Ollila.
Lämpenevä arktinen ilmasto uhkaa naaleja ja suosii kettuja, tälle eivät Helander tai Ollillakaan mahda mitään.
– Talvet ovat leudompia ja ketut selviävät ylängöillä. Kun alamailla kettukanta kasvaa, ne etsivät uusia reviirejä ja nousevat yhä korkeammalle tunturialueille, selventää Ollilla.
Viekas kettu
Kettujen metsästäminen saattaa kuulostaa helpolta mutta viekkaana tunnettu eläin ei ole helppo saalis. Tammikuusta huhtikuuhun kestävän metsästyksen aikana Helander saa usein tuntea jääneensä kakkoseksi.
– Monesti menetän saaliin. Se menee paikkoihin minne minä en pääse, esimerkiksi kuruihin ja laaksoihin, naurahtaa Helander.
Helanderin kaltaisten palkattujen metsästäjien lisäksi ketun poistopyyntiin osallistuvat myös vapaaehtoiset.
– Tätä on tehty vuodesta 2003 lähtien. Pyydettyjen kettujen määrä on tuhansia yhteensä. Esimerkiksi viime talvena tuo määrä oli noin 230. Määrä vaihtelee vuosien vuosien välillä, laskeskelee Ollila.