Uusiutuvaa energiaa

Mitä ultrajuoksija ajattelee kisan aikana?

Satu Lipiäinen, 27, saa vastata kysymykseen usein. Seitsemästä tunnista vuorokauteen kestävää suoritusta on ihmisten niin vaikeaa käsittää.

Lappeenrantalaisjuoksijalla on kulkenut tänä vuonna lujaa. Lokakuun alussa hän ylsi kolmanneksi maailman rankimmassa juoksukilpailussa, 246 kilometriä pitkässä Spartathlonissa. Toukokuussa hän juoksi 12 tunnin juoksun uudeksi maailmanennätykseksi 153,6 kilometriä.

On aivan eri asia kilpailla tosissaan 100 kilometrillä kuin osallistua ultrajuoksukilpailuun vain testatakseen omia rajojaan. Lipiäisen kaltaiselle ultrajuoksuhuipulle kyseessä on keskittymistä vaativa kilpailusuoritus, ei selviytymistaistelu. Siinä ajatukset eivät harhaile kilpailun jälkeiseen ateriaan tai menneeseen työviikkoon.

– Pyörittelen mielessäni tosi paljon numeroita. Mietin vauhtia, matkaa ja sykkeitä. Yritän myös laskea mielessäni loppuaikaa, Lipiäinen kertoo.

Mutta ei ultrajuoksijakaan kone ole.

Legendaarisessa Spartathlonissa Lipiäisen ei tarvinnut turvautua askelten laskemiseen. Taival, josta hän oli haaveillut vuosia, taittui lähestulkoon zen-tilassa.

Kilpailun lähtö oli aamuseitsemältä Kreikan pääkaupungista Ateenasta ja maali Spartin kaupungissa 246 kilometrin päässä.

Lipiäinen käytti matkaan 23 tuntia ja 48 minuuttia – kolme tuntia alle tavoitteensa.

– Spartathlonilla laskin varmaan viimeiset kuusi tuntia, ehdinkö ennen auringonnousua maaliin. Oli hienoa, kun ehdin. Sen jälkeen oli vähän epätodellinen olo. Tässäkö tämä oli, ei tämä ollut sen kummempi juttu. Mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että se oli tosi hienoa.

Ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys, että rasitusvammoista kärsineestä himotreenaajasta kouliutui yksi maailman parhaista ultrajuoksijoista. Lipiäisen taustaan peilaten ultrajuoksu kuulostaa suorastaan vaaralliselta leikiltä.

Ylikunto pilasi lupaavan juoksu-uran

Syksyllä 2012 siilinjärveläinen Satu Lipiäinen, silloin Kähkönen, istui lääkäriaseman vastaanotolla Kuopiossa ja kuunteli synkkänä urheilulääkärin sanoja: ”Säären rasitusvamma, kuuden viikon juoksutauko. Korvaavaa harjoittelua saat tehdä niin paljon kuin haluat.”

Viimeinen lause toi toivoa juuri urheilulukion aloittaneen 16-vuotiaan Lipiäisen alakuloon.

Seuraavat viikot Lipiäinen hiihti, ui, vesijuoksi, pyöräili ja teki kuntopiiriä koulunkäynnin ohessa jopa kuusi tuntia päivässä. Hän kulutti kaiken vapaa-aikansa altaassa, ladulla ja pyörän selässä. Lipiäinen ajatteli, että kovien korvaavien harjoitusten avulla hän ehtisi seuraavaksi kesäksi elämänsä juoksukuntoon. Viheliäinen penikkatauti vaivasi vielä kuuden viikon jälkeenkin, joten Lipiäinen jatkoi rajuja korvaavia harjoituksiaan.

Motivaatio oli kova, sillä edellisenä kesänä Lipiäinen oli saanut maistaa menestystä nousemalla ikäluokkansa parhaimmistoon kaikilla tonnivitosen ja kympin välisillä matkoilla. Hän juhli tuolloin kahta nuorten Suomen mestaruutta ja esiintyi ensi kertaa maajoukkuepaidassa nuorten Ruotsi-ottelussa.

Vanha kestävyysjuoksijoiden sananlasku kuuluu ”Sydän ei tiedä, mitä jalat tekevät”. Monesti se on pitänyt paikkaansa, mutta Lipiäisen sydän tuntui tietävän, mitä jalat tekevät. Sydän sai pumpata verta lihaksille niiden viikkojen aikana niin ahkerasti, että se alkoi väsyä.

Ennen pitkää Kähkönen oli ylikunnossa.

Vaikka hän yritti pitkään paluuta, hän ei toipunut koskaan ikäluokkansa parhaaksi ratajuoksijaksi.

– Se oli lukiolaiselle ihan hemmetin vaikeaa aikaa. Tavallaan minulta vietiin identiteetti ja pohja elämältä. Neljän vuoden jälkeen eli syksyllä 2016 päätin, ettei tästä ihan oikeasti tule mitään. Olin itkenyt neljä vuotta joka kisan jälkeen.

Saako juoksija herkutella?

Lipiäinen oli juuri ennen rasitusvammadiagnoosiaan tavannut Pietarin-kisamatkalla imatralaisen keskimatkan juoksijan Kalle Lipiäisen, josta tuli kahdeksan vuotta myöhemmin hänen aviomiehensä.

Kalle ja Satu tutustuivat toisiinsa, kun Sadulla oli meneillään elämänsä vaikein ajanjakso. Kalle pysyi tukena, mutta oli itsekin tilanteessa neuvoton.

– Oli tosi vaikeaa, kun ei oikein tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Ylikunnosta toipuminen vie aikaa, Kalle Lipiäinen sanoo.

Satu Lipiäinen pitää kamppailuaan ylikunnon kanssa tyypillisenä tarinana suomalaisessa kestävyysjuoksussa. Se, että moni lupaus juoksee itseltään jalat alta, selittyy Lipiäisen mielestä kestävyysurheilijoiden tavoitteellisella perusluonteella ja lajikulttuurilla.

– Ympäristö on vähän sellainen, että se nostetaan jalustalle, kuka saa eniten kilometrejä ja harjoitustunteja sekä tekee kovimmat treenit.

Lipiäiselle tuli juoksupiireissä tunne, että hyvä juoksija olisi mahdollisimman kevyt.

– Tulee kommenttia katsomosta tai jopa lähipiiristä, että kun saa pari kiloa pois, tulokset alkavat parantua. Minulla ei ole koskaan ollut varsinaisesti syömishäiriötä, mutta mieltä painoi aika paljon, miten urheilijan kuuluu syödä ja voinko syödä jotain. Olin seitsemän vuotta herkkulakossa, koska tuntui, ettei urheilija voi tietenkään syödä herkkuja.

Terve urheilija -sivuston mukaan urheilijoiden syömishäiriöt tai häiriintynyt syömiskäyttäytyminen saavat usein alkunsa pyrkimyksestä syödä terveellisesti. Siihen liittyy usein toive parantaa suorituskykyä ja optimoida kehonkoostumusta. Painoherkkien lajien urheilijat, kuten kestävyysjuoksijat, ovat häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ja suhteellisen energiavajeen riskiryhmää.

Lipiäinen huomasi, että samanhenkiset kilpakumppanit painivat samanlaisten ajatusten kanssa.

– Kun kovan treenin yhdistää syömisen tarkkailuun ja ehkä siihen, että suorittaa koulussa, lopputulos voi olla aika huono.

Lopettamispäätös ei pitänyt kauaa

Satu Lipiäinen oli syksyllä 2016 tosissaan lopettamispäätöksensä kanssa.

Hän opiskeli toista vuotta energiatekniikkaa Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa. Yhtäkkiä elämää eivät rytmittäneetkään kaksi harjoitusta päivässä.

– Kahdeksi kuukaudeksi luovuin urheilusta ja kävin ryhmäliikuntatunneilla. Sain henkisen tauon kilpaurheiluun. Tuntui, että sinä aikana mieli ja elimistö toipuivat.

Lokakuussa 2016 Lipiäisen akut olivat latautuneet niin hyvin, että hän päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja osallistua ensimmäistä kertaa ultrajuoksukisaan.

Vaikka kaikki oli tavallaan uutta, Lipiäisestä tuntui, että hän oli vihdoin löytänyt paikkansa.

Mutta miten ihmeessä ultrajuoksu voi sopia Lipiäiselle, jolla on historiaa ylikunnosta, rasitusvammoista ja niin sanotusti överiksi vetämisestä?

Lipiäinen on todistanut lajin sopivan hänelle jyrkällä kehityskaarellaan ja pysymällä hämmästyttävän terveenä. Se on vaatinut suuren muutoksen suhtautumisessa harjoitteluun ja palautumiseen.

– Ymmärrän rajani ja sen, että on pakko pitää itsestään huolta. Ultrajuoksussa korostuu hyvinvointi. Ei voi olla mitään alkavaa rasitusvammaa tai aliravitsemusta. Kun pitkä kisa pitää selvittää, on vain huolehdittava päivästä toiseen, että saan riittävästi energiaa.

Tarvitseeko ihmisen rentoutua?

Lappeenrannan Pikisaaressa tuntuu viiman takia paljon kylmemmältä kuin lämpömittari näyttää. Juuri tähän aikaan vuodesta moni kuntoilija joutuu kaivamaan kaikin voimin motivaatiota, jotta saa kammettua itsensä hyiseen pimeyteen.

Jos taas Satu Lipiäistä ei huvita lähteä lenkille, jokin on todennäköisesti vinossa. Työhuoneen seinää vasten pinotut siniset kenkälaatikot ja ikkunalautaa koristavat palkinnot kertovat, että Lappeenrannan lenkkimaastoja on kulutettu ahkerasti. Talvisin Lipiäinen harjoittelee pitkälti kuntosalilla juoksumatolla – niinkin paljon, että kerran matto alkoi savuta kesken viidenkympin lenkin. Siinä vaiheessa Lipiäinen oli juossut jo 35 kilometriä.

Satu ja Kalle Lipiäisen olohuoneesta on parikymmentä metriä Saimaaseen. Lappeenrannan teknillinen yliopisto sijaitsee nelisen kilometriä tuohon suuntaan, Kalle osoittaa.

Lipiäiset työskentelevät yliopistolla tutkijatohtoreina. He väittelivät vuosi sitten tekniikan tohtoreiksi kuukauden välein. Yhteisessä työpaikassa on etunsa, sillä Satu voi lenkkeillä töihin, kun Kalle kuljettaa hänen tavaransa toimistolle. Suorinta reittiä juosten matkalle kertyy mittaa kahdeksan kilometriä.

Satu Lipiäinen on todennut, että vaativa akateeminen ura ja parisataa juoksukilometriä viikossa antavat toisilleen riittävästi vastapainoa.

– En minä tiedä, tarvitseeko ihmisen rentoutua, Lipiäinen sanoo ja repeää nauramaan.

– No, kyllä minä joskus tykkään kesäisin käydä marja- ja sienimetsällä ja kuunnella äänikirjaa, luonnossa viihtyvä Lipiäinen kertoo.

Lipiäinen myöntää olevansa suorittaja siinä mielessä, että hän nauttii, kun saa asioita valmiiksi. Toisaalta hän pitää tutkijan työtä ja juoksemista niin mielekkäinä, ettei arki tunnu suorittamiselta. Ultrajuoksussa ei liiku rahaa nimeksikään, mutta vaikka liikkuisi, Lipiäinen ei jättäisi päivätyötään.

– Vaikka näyttää, että olen ehtinyt tehdä paljon, teen joka päivä vain pieniä asioita. Niistä tulee vuodessa tai parissa aika isoja juttuja.

– Haluan kuitenkin myös sanoa, ettei kenenkään tarvitse tehdä näin paljon.

Jutut superopiskelijoista ja aamuyön ”voittajien tunnin” hyödyntävistä toimitusjohtajista ovat saaneet rinnalleen riipaisevan rehellisiä tarinoita loppuunpalamisesta ja tahdin hidastamisesta.

– Burn out tuntuu olevan tosi yleistä nykyään. Totta kai minuakin pelottaa, kun on kuullut esimerkkejä, että kaikki menee hyvin ja yhtäkkiä ei enää pääsekään sängystä ylös. Olen toivonut, että tuollaiselta välttyy sillä, että osaa huilata silloin, kun väsyttää.

Seitsemän vuoden herkkulakkokin on päättynyt ultrajuoksu-uran aikana. Hän on silti yhä monella tapaa pedantti.

Vai mitä mieltä Satu Lipiäinen olisi lenkistä, joka olisi GPS-kellon mukaan 9,9 kilometrin pituinen?

– Siihen en pystyisi. Ei vain ole mahdollista jättää lenkkiä 9,9 kilometriin, Lipiäinen nauraa.