Radioterapeutti Frasier Crane palasi televisioon lokakuussa, kun 1990-luvun suosikkisarjasta ilmestyi uusi tuotantokausi.
Uudelleenlämmitelty Frasier sai kriitikoilta varovaisen myönteisen vastaanoton. Guardian ylisti nimiroolia näyttelevää Kelsey Grammeria, mutta New York Times kuvaili sarjaa epätyydyttäväksi museoteokseksi.
Uusi Frasier on kuvattu alkuperäisen sarjan tapaan elävän yleisön edessä. Tämä on nykyään äärimmäisen harvinaista.
Naururaidalle on laadittu viime vuosina muistokirjoituksia. Se tekee kuolemaa, koska käsityksemme siitä, mikä on hauskaa, on muuttunut.
Naurulaatikko
Lucy ja Minä (1951–1957) oli ensimmäisiä yhdysvaltalaisia tilannekomedioita, jonka tv-lähetykseen otettiin mukaan studioyleisön naurut.
Muoto yleistyi nopeasti, ja hyvästä syystä. Yleisön nauru tarttui television katsojiin ja pelasti vähän heikommat vitsit. Katsojat nauroivat vitseille, joille he eivät yksin ehkä olisi nauraneet.
Reaktiot ruokkivat myös näyttelijöitä, jotka pystyivät livenä reagoimaan yleisöön melkein kuin stand up -keikalla.
Yleisön reaktioihin ei voinut silti luottaa, joten Charles Douglass kehitti 1950-luvulla naurulaatikon (”laff box”). Urkuja muistuttaneella laitteella insinööri pystyi soittamaan satoja erilaisia yleisöääniä kikatuksesta kohahdukseen.
Hetken aikaa yleisön äänet lisättiin jopa kokonaan jälkikäteen, mutta yleisö oppi tunnistamaan tekaistut naurut. Kaufmanin tähdittämä Taxi (1978–1983), kuten myös 1980- ja 1990-lukujen amerikkalaiset suosikkikomediat Tyttökullat, Bill Cosby Show, Seinfeld, Frendit ja Frasier, kuvattiin kaikki yleisön edessä – kuitenkin niin, että reaktioihin lisättiin myös naururaitoja.
Sitten komedia alkoi muuttua.
Kohti häpeää
Hauskuus rakennetaan nykyään eri tavalla, sanoo Anna Dahlman. Hän varttui 1990-luvun valmiiksi naurettujen sitcomien parissa, mutta on tehnyt Aikuisten ja Rakkaiden lasten kaltaisia sarjoja, joista valmiit naurut puuttuvat.
– Hauskuudessa on kolme osaa: havainto, vitsi ja reaktio. Jos reaktio ei tule yleisöltä, niin se täytyy korvata toisella hahmolla.
Usein tämän reaktion kuvaaminen tuottaa kiusallisuutta ja myötähäpeää. Näissä tunteissa velloivat pseudodokumentteja muistuttaneet Jäitä hattuun (2000–) ja Konttori (2001–2003), joissa huumori tuli hiljaisuudesta ja nauru tarttui kurkkuun.
30 Rock (2006–13) ja Puisto-osasto (2009–15) tykittivät puolestaan vitsejä niin vauhdilla, ettei studionauruille ollut aikaa. Ne korvattiin lyhyillä otoksilla Liz Lemonin (Tina Fey) tai Leslie Knopen (Amy Poehler) ilmeistä.
Ensisilmäyksellä (2005–2014) ja Rillit huurussa (2007–2019) ovat harvoja tuoreempia yleisön edessä kuvattuja hittejä.
Muutosta tv-komedian tyylissä kuvaa se, ettei perinteinen sitcom ole voittanut parhaan komediasarjan Emmyä vuoden 2005 jälkeen.
Sitcom on suomalaisille vierasta kulttuuria
Suomessa studiossa kuvattuja sitcomeja ei ole juuri tehty. Anna Dahlman arvelee, ettei verbaalisesti napakka sitcom-tyyli sopinut suomalaiseen kulttuuriin. Siksi meillä on kuvattu livenä vain improvisaatioon perustuvia viihdeohjelmia sekä Spede Show’n ja Putouksen kaltaisia sketsikimaroita.
– Sellainen, että tulee punchlineä punchlinen perään ja 30 sekunnin välein vitsi, ei ole tuntunut luontevalta. Suomalaiset eivät ole kokeneet, että sellaisia ihmisiä olisi olemassa.
Siksi Suomessa on tehty joko Kummelin kaltaista sketsiviihdettä tai jo paljon modernimpia Isänmaan toivoja (1998–2002) ja Kumman kaa -sarjaa (2003–05).
Tietynlainen komiikka tarvitsee kuitenkin yleisön reaktion toimiakseen. Viihdeohjelmissa ja poliittisissa satiireissa vitsit kerrotaan yleisölle, ja tyylissä toistetaan mekaanisesti havainto–vitsi–nauru-kaavaa.
Kovan viikon iltaa tuottava Jenni Poranen muistuttaa, että yleisön reaktiot ovat tärkeitä juontaja Jukka Lindströmille, joka on tottunut stand up -esiintyjä.
Korona-aikana amerikkalaiset late night -juontajat olivatkin vähän pulassa, kun studioyleisö puuttui. Kodeistaan lähetyksiä tehneet juontajat pitivät monologeissaan taukoja kohdissa, joissa liveyleisö nauraisi.
Vaikutelma oli outo. Jotain puuttui.
Meilläkin lisätään nauruja
Ylen marraskuussa julkaisema juttu hiihtolähetyksiin lisätyistä äänistä synnytti kiivasta keskustelua. Monet pettyivät opittuaan, että osa sauvojen suhinasta tulikin syntikasta.
Jos Yhdysvalloissa käytettiin naurulaatikkoa jo 1950-luvulla, onko Suomessa lisätty naururaitoja ohjelmiin?
Jenni Poranen on kirjoittanut Noin viikon uutisia ja tuottanut sekä Noin viikon studiota että Kovan viikon iltaa. Hän vakuuttaa, ettei ainakaan näissä ohjelmissa ole käytetty naururaitoja. Studioyleisö lämmitellään stand up -koomikolla.
– Suomalaiset eivät tykkää, että meitä ohjaillaan. Tuntuu, että täällä ei olla niin tottuneita siihen kuin Jenkeissä, missä late night -ohjelmilla on pitkät perinteet.
Saturday Night Live Suomen ja Kingin kaltaisia viihdeohjelmia tuottanut Jasmine Patrakka sanoo, että viihdeohjelmien nauhoituksissa yleisöltä äänitetään muutamia ekstra-aplodeja ja nauruja. Niitä saatetaan käyttää tilanteissa, joissa ohjelmaa editoidaan ja leikkauskohdassa nauru ”katkeaa”.
Korona-aikana Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaan lisättiin nauhalta nauruja ja aplodeja, jotta pienen studioyleisön reaktiot kuulostaisivat järkevämmiltä. Lopputulos kuulosti silti oudolta, Patrakka sanoo, ja tavasta luovuttiin.
– Suomalaiseen korvaan istui paremmin hiljaisuus kuin se nauhalta tuleva jenkkityylinen nauru.