Lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa moni asia on Suomessa pilalla.
Jos tämä olisi kirjoitettavan kommentin sijaan audiomuotoinen hengentuotos, panisin puheeni taustalle soimaan DJ Ibusalin kappaleen Pilalla.
Tai ehkä en sittenkään. Kyseinen biisi on liian hauska. Lasten ja nuorten urheiluharrastusten pilaamisessa ei ole mitään hauskaa.
”Varhaisella erikoistamisella vahvistetaan varhaisen lopettamisen ilmiötä.”
Noin kirjoitti ansiokkaassa kolumnissaan Urheiluliiton valmennuksen ja koulutuksen johtaja Jarkko Finni. En voisi olla enempää samaa mieltä.
Finnin tekstiä lukiessani äkkäsin, että lähipiiristäni löytyy valitettavan osuva esimerkki siitä, mitä seuraa, kun alakouluikäisten urheiluharrastusta muokataan typerillä päätöksillä.
Nyt kyse ei ole niinkään Finnin mainitsemasta yhteen lajiin erikoistamisen ongelmallisuudesta, vaan harrastuksen pilaamisesta umpihulluilla, aikuisten tekemillä linjauksilla.
Kävely vaihtuu pitkään bussimatkaan, ilman kavereita
Tässä yksi esimerkki siitä, kuinka kaikki voi nopeasti kääntyä päälaelleen.
Eräs 11-vuotias poika harrastaa intohimoisesti koripalloa. Hän käy kolme kertaa viikossa harjoituksissa ja viikonloppuisin peleissä. Laji itsessään viehättää ja kiehtoo, mutta vielä olennaisempaa lapselle on, että korista saa pelata hyvien kaverien kanssa.
Lasten, nuorten ja aikuistenkin harrastusta yhdistää lähes aina se tärkein: kaverit, ystävät. Sitähän urheilu pohjimmiltaan on, leikkiä yhdessä muiden kanssa.
Kyseinen 11-vuotias on saanut usean vuoden ajan tehdä juuri sitä, eli pelata kaverien kesken koripalloa. Innostus korikseen syttyi luokkatoverien yhteisestä päätöksestä mennä samaan seuraan.
Ja mikä parasta, harjoitukset on järjestetty aina lähellä kotia. Treeneihin mennään poikkeuksetta porukalla, usemmiten kävellen. Vain yksi viikon harjoituksista vaatii lyhyen bussimatkan.
Ensi vuonna tuo kaikki rikkoutuu. Kaupunginosaharrastaminen loppuu. Kaikki ikäluokan pojat kasataan seurassa ensin yhteen ja jaetaan sitten tasoryhmiin. Harjoitukset pidetään jatkossa kaukana kotoa.
Yhteinen parinkymmenen minuutin kävelymatka vaihtuu lähes tunnin bussimatkaan, monella todennäköisesti ilman kavereita. Jokainen ymmärtää, onko lapselle parempaa kävellä harjoituksiin vai jököttää melkein kaksi tuntia yhden illan aikana bussissa.
Tuossa vaiheessa valitettavan monen harrastaminen loppuu kuin seinään.
Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä tutkivan Liitu-tutkimuksen (2022) mukaan suurin ulkoinen este harrastukselle on se, ettei kodin lähellä ole kiinnostavan lajin ohjausta.
Mikä meitä aikuisia oikein vaivaa?
Sama hulluus toistuu muissakin lajeissa, kun yhä nuorempia jaotellaan taitojen mukaan tasoryhmiin, välittämättä kaikesta siitä, mikä pitäisi lapset mukana toiminnassa.
Monet tuntuvat yhä elävän siinä harhakäsityksessä, että esimerkiksi jääkiekossa ja jalkapallossa pitäisi erikoistua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Toistan Jarkko Finnin viisaat sanat:
”Varhaisella erikoistamisella vahvistetaan varhaisen lopettamisen ilmiötä.”
Mikä meitä aikuisia, jotka lasten harrastuksista päätämme, oikein vaivaa? Miksi ihmeessä alakouluikäiset on jaettava tasoryhmiin? Ketä se palvelee? Miksi kiusaamme urheilevia lapsia tällaisilla älyttömyyksillä?
Kaikkein tärkeintä olisi, että mahdollisimman monen ihmisentaimen urheiluharrastus jatkuisi mielekkäänä aina aikuisikään asti. Ongelma näyttää olevan, kuten Finnikin totesi, lasten huippu-urheiluttaminen.
Me olemme luoneet pienille lapsille ammattiurheilun raamit, joissa heidän tulisi harrastaa. Se tuntuu suorastaan laittomalta.
Sivusimme aihetta Urheiluhulluissa, jossa keskustelumme aiheena oli kilpailullisuus.
Tuon teeman yksi ”innoittaja” oli Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori, joka on kantanut huolta liiallisesta kilpailullisuudesta. Vapaavuoren käsityksen mukaan se on merkittävä syy siihen, että lapsen tai nuoren harrastaminen päättyy.
Ei, kilpailullisuus ei ole minkäänlainen ongelma. Liitu-tutkimuskin sen vahvisti. Jos kilvoittelu on hyvän valmentajan johdolla tapahtuvaa reilua ja opettavaa toimintaa, uskon lasten suorastaan nauttivan kilpailemisesta.
Merkittävin ongelma on siinä, että kaveriporukat pirstotaan ja harrastukset järjestetään liian kaukana kodista. Siihen päälle vielä se harrastusten jatkuvasti koveneva hintalappu, joka on jo niin suuri, että monessa perheessä ei voida edes haaveilla urheiluharrastuksesta.
Lasten ja nuorten liikuntaharrastukset tulisi järjestää ainakin 16-vuotiaaksi asti mahdollisimman lähellä kotia. Niin, että harrastukseen entisestään sitouttavat kaveriporukat pysyisivät yhdessä.
Miettikääpä, miltä meistä liikuntaa harrastavista aikuisista tuntuisi, jos joku hajottaisi mielivaltaisesti vaikkapa lätkä-, futis- tai sählyporukan, joka on vuosikaudet käynyt samalla kokoonpanolla ja samassa paikassa höntsäämässä.
Mika ja Seppo siirtyvät A-joukkueeseen, joka kootaan kaupungin parhaista 45-vuotiaista. Jussi ja Simo taas pudotetaan C-ryhmään, koska taso on heikompi kuin heidän parhailla ystävillään. Kaikki harjoitukset siirretään 20 kilometrin päähän tutusta hallista.
Ei, eihän sellaista voisi edes kuvitella. Mutta lapsille niin sopii nähtävästi tehdä. Kukaan ei vain tiedä, miksi.