On tyttöjen liikuntatunti. Seitsemäsluokkalainen Tuuli Pynnönen haluaisi olla jossain ihan muualla. Hän tuntee takaraivossaan muiden halveksivat katseet ja kuulee päässään sanat, joita joutuu kuulemaan aivan liian usein. Läski. Ruma. Löllöpulla.
Tunnilla on silti pakko olla ja tehdä, opettaja vaatii. Tuuli ei kestäisi, ellei hänellä olisi tukenaan muutamaa hyvää ystävää. He kannattelevat ja kannustavat, ja Tuuli sinnittelee.
Kahdeksannella luokalla edessä on kuntotesti. Se kauhistuttaa jo viikkoja etukäteen. Jotakin kuitenkin tapahtuu. Tuuli on saanut tarpeekseen kiusaamisesta ja päättää näyttää kaikille.
Punnerrusten kohdalla muiden leuat loksahtavat. Itselleenkin yllätyksenä Tuuli päihittää niissä jopa luokan huippu-urheilijat. Onnistuminen saa Tuulin sisuuntumaan.
Hän pyytää opettajalta ohjeita helppoon kotitreeniin ja alkaa tehdä vatsoja, selkiä ja punnertaa. Erityisesti punnertamista hän on alkanut rakastaa.
Kiusaamisen arvet ovat silti piirtyneet syvälle ja saaneet Tuulin häpeämään muiden edessä liikkumista.
Liikuntahäpeä kumpuaa syvältä
Personal trainer ja opettaja Anna Saivosalmi tunnistaa ilmiön.
– Kokemukseni mukaan liikuntahäpeä on melko yleistä. Ollaan kiinnostuneita liikunnasta, mutta epäröidään, onkohan se kuitenkaan mun juttu. Ajatellaan, että kaikki muut ovat varmaan huippukunnossa, Saivosalmi kertoo.
Liikuntapsykologian emeritaprofessori Taru Lintunen muistuttaa, että liikkuminen herättää ylipäätään paljon tunteita.
– Se koskettaa syviä tarpeita tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Jos itselle tärkeät ihmiset eivät hyväksy kehoasi tai tapaasi liikkua, liikunnasta voi seurata häpeää, Lintunen sanoo.
– Liikunta on myös hyvin julkista. Siinä olemme muiden edessä nahkoinemme ja karvoinemme. Lisäksi siihen liittyy paljon fyysisiä tuntemuksia. Tulee hiki ja pallo voi osua päähän. Ne voivat olla hienoja juttuja, mutta jonakin hetkenä tuntua epämukavilta tai pelottavilta.
Häpeä syntyy aina suhteessa muihin. Tunteen taustalta voi paljastua esimerkiksi huonoja koululiikuntakokemuksia, kiusaamista tai itsensä vertailua epärealistisiin ihanteisiin.
Turun yliopiston tutkimuksen mukaan häpeän tunne liittyy erityisesti tiettyihin lajeihin, kuten ryhmäliikuntaan ja kuntosalilla käymiseen. Oma ulkonäkö tai huono kunto hävettävät erityisesti muiden ihmisten seurassa.
Häpeä voi pahimmillaan saada lopettamaan liikkumisen kokonaan. Taustalla piilevää tunnetta ei silti aina ole helppo tunnistaa. Voi olla helpompi ajatella, että kyse on omasta valinnasta.
– Saatetaan kääntää se niin, että mä en todellakaan tuu minnekään salille hikoilemaan. Ei tunnisteta kielteisiä tunteita, vaan käännetään ne defenssiksi, Saivosalmi valottaa.
Häpeä nostaa päätään
Peruskoulun jälkeen Tuuli alkaa opiskella lähihoitajaksi. Hänen unelmansa on päästä töihin ambulanssiin. Tavoite mielessään hän jumppaa kotonaan ahkerasti.
Kun Tuuli valmistuu, unelma työstä perustason ensihoitajana toteutuu. Työ on raskasta ja vaatii hyvää kuntoa. Tuulin toinen käsi on kuitenkin alkanut kipuilla kummallisesti jo jokin aika sitten. Joulukuussa 2011 Tuuli on työvuorossa, kun käden toiminta lakkaa kokonaan.
Kättä tutkitaan, mutta vikaa ei löydy. Töihin Tuuli ei silti enää palaa, sillä yhdellä kädellä ei ambulanssissa pärjää. Tuulista tuntuu kuin kaikki loppuisi seinään. Myös liikunta jää.
Tuuli sairastuu masennukseen. Seuraavien neljän vuoden aikana Tuuli lihoo yli 50 kiloa. Puolitutut ja lääkärit yrittävät patistella häntä liikunnan pariin.
Että mitä ihmettä sä teet kotona, sun toinen käsi toimii ja jalat kantaa, mene kuntosalille polkemaan kuntopyörää.
Tuuli Pynnönen
Vanha tuttu häpeä nostaa päätään. Tuuli alkaa kyseenalaistaa kokemansa kivut ja päättää yrittää palata treenin pariin. Se ei kuitenkaan suju. Punnerruksista ei tule mitään, vaan käsi kipeytyy pahasti. Se on Tuulille kova paikka.
Korvien välissä kaikuvat muiden sanat. Menet vain, teet vain, kyllä sun jalkasi kantavat.
Oma juttu löytyy
Kun lääkäri vihdoin, yli neljän vuoden jälkeen, kertoo diagnoosin, Tuuli purskahtaa itkuun. Ne ovat ilon kyyneleitä. Kädestä on löytynyt hermovaurio, jolle ei ole parannuskeinoa. Tuulille diagnoosi kuitenkin tarkoittaa uutta alkua. Hän alkaa tutustua kehoonsa uudelleen.
Myös haave äitiydestä nostaa päätään. Hän tulee raskaaksi kolme kertaa, mutta jokainen raskaus päättyy pian keskenmenoon. Diagnoosin tuoma helpotus vaihtuu murskaavaan suruun ja siihen, että keho tuntuu taas vieraalta ja vääränlaiselta.
Hän saa apua ja tukea sekä puolisoltaan että mielenterveysalan ammattilaisilta. Ajatus liikunnasta hiipii hiljalleen mielen perukoille. Aluksi Tuuli ulkoilee koiran kanssa takapihalla. Samaan aikaan hän päättää kokeilla elämää ilman hermovauriokipuun tarkoitettuja lääkkeitä, sillä niistä ei tunnu olevan apua.
Pian paino on pudonnut lähes huomaamatta parikymmentä kiloa. Se motivoi liikkumaan lisää.
Tuulista tulee vihdoin myös äiti. Kaksostytöt syntyvät vuonna 2017, kaksi vuotta ensimmäisen keskenmenon jälkeen. Aluksi aikaa ja jaksamista ei riitä juuri muuhun kuin arjen pyörittämiseen. Parin vuoden jälkeen Tuuli päättää kuitenkin ottaa askeleen kohti entistä parempaa vointia.
Hän muuttaa ruokavaliotaan ja törmää Facebookissa sattumalta vinkkiin Youtuben jumppavideoista. Hän päättää kokeilla ja on kerrasta myyty. Youtubesta tulee hänen juttunsa.
Apua häpeän selättämiseen
Miten liikuntahäpeän voi päihittää? Itsemyötätunto on tärkeää, samoin kuin se, että tekee häpeän tunteen itselleen näkyväksi.
– Pitää tunnistaa kokevansa häpeää. Sitten voi miettiä, mikä sen aiheuttaa ja missä tilanteissa sitä kokee. Olisi myös hyvä kertoa jollekulle turvalliselle läheiselle tai ammattilaiselle tunteesta. Silloin häpeä menettää valtaansa, emeritaprofessori Lintunen sanoo.
Lintunen painottaa myös psyykkisesti turvallisen liikkumisympäristön merkitystä. Turvallisessa ilmapiirissä huomio kiinnitetään ulkonäön sijaan kehon toimintaan.
– Iloitaan toistomäärien lisääntymisestä tai siitä, että joogassa jokin asana sujuu paremmin, Lintunen toteaa.
– Tämä koskee sekä kuntoilijaa että mahdollista valmentajaa.
Jos huomaa vertailevansa itseään muihin, vertailukohdat kannattaa pyrkiä löytämään mahdollisimman läheltä.
– Ettei vertaisi itseään somen huippukuntoisiin malleihin tai naapurin Jukkaan, joka käy jumpassa joka päivä, vaan yrittäisi löytää ihanteet lähempää, tavallisista ihmisistä, personal trainer Saivosalmi vinkkaa.
Haaveena lopunkin häpeän karistaminen
Joulukuussa 2023 Tuuli Pynnönen on elämäänsä tyytyväinen. Pian seitsemänvuotiaat tytöt ja koiranpentu pitävät arjen kiireisenä. Myös Youtuben jumpat ovat saaneet ainakin toistaiseksi pysyvän sijan hänen elämässään.
– Treenaan pari–kolme kertaa viikossa. Youtubesta on tullut mun personal trainer, Tuuli nauraa.
Häpeän kanssa hän on kulkenut jo pitkän matkan, ja tunne on hiljalleen hellittänyt otettaan. Täysin irti se ei kuitenkaan ole päästänyt.
– On se kumma, että jos treenaan, ja oma mieheni tulee huoneeseen, minun on edelleen pakko lopettaa. En vain halua liikkua muiden silmien alla, Tuuli kertoo.
Tulevaisuuden haaveena olisi karistaa pois viimeisetkin häpeän rippeet. Tärkeintä Tuulille on silti pitää kiinni nyt saavuttamistaan tavoitteista.
– On ihanaa, kun lapset sanovat, että on kiva, kun äiti touhuaa heidän kanssaan.